• Meillä on veljen kanssa ihan erilaiset ystäväpiirit. Hänen ystävänsä tuntevat minut, mutta veljeni ei minun ystäviäni. Muutamat hänen ystävistään tulevat joskus esim. baarissa moikkaamaan, mutta jään ulkopuolelle k[…]

  • Tämä asia ei ole minusta itsestäni kiinni, koska veljeni on sen luontoinen että on aina saanut haluamansa ja valikoinut ystävänsä. Olemme kaikissa asioissa toistemme vastakohtia ja olemme yhteyksissä vain jos min[…]

  • Olen ollut pyöreä tai ylipainoinen jostain 6-vuotiaasta lähtien, eli niin kauan kuin muistan. Veljeni tykkäsi minusta tyypillisen isoveljen tapaan siihen saakka kunnes rupesin lihomaan. Äkillisen lihomisen ja alhaisen Hb:n syitä ei tutkittu, laitettiin lapsukainen vaan laihdutuskuurille. Kilojen karttuessa veli rupesi tietenkin kiusaamaan ja välttelemään seuraa. Varsinkin murrosiässä kun veljen kaveri oli ihastunut minuun ja olisi halunnut seurustella, veli pisti välit kokonaan poikki kaveriinsa. Muutkin veljen kaverit juttelivat normaalisti kanssani, mutta veli piti huolen etten millään tavalla päässyt tutustumaan keneenkään.

    Parikymppisenä rupesin pitämään yhteyttä vanhempiin serkkuihini. Moni heistä asuu Etelä-Suomessa, mutta minusta oli kiva ruveta aikuisiällä pitämään yhteyttä. Kun kerroin näistä yhteydenotoista perheelleni, veljeni otti myös serkkuihin yhteyttä ja rupesi kutsumaan heitä esim. kesämökille ja kaupungin festarille vuosittain. Minua ei tietenkään kutsuttu mukaan ja sain kuulla tapaamisista vanhemmiltani joskus jopa jälkikäteenkin. Vaikka minulla oli avopuoliso, emme saaneet kutsuja. Päättelin ettei minun seuraani ilmeisesti kaivata. Serkut eivät ilmoitelleet minulle tulostaan eikä veljeni avopuolisoineen. Enkä erikseen viitsinyt tyrkyttäytyä tai anella lupaa liittyä seuraan. Jossain vaiheessa sanoin siitä vanhemmilleni eivätkä he reagoineet asiaan pientä ihmetystä enempää.

    Ei sillä että jotenkin kaipaisin kusipäisen ja narsistisen veljeni hyväksyntää tai seuraa. Mietityttää vain mikä minussa mahtaa olla oikein vikana. Sukutapaamisissa serkut ovat olleet mukavia, mutta minua vain ei oteta minnekkään mukaan. Onneksi minulla on ihania ystäviä, jotka eivät kohtele minua tuolla tavalla.

    — Family isn’t always blood. It’s the people in Your life who want You in theirs; the ones who accept You for who You are. The ones who would do anything to see You smile and who love You no matter what.–

    Candy

     

  • Olen luonteeltani semmoinen peruspositiivinen ja jaksan uskoa parempaan huomiseen jne. mutta viime aikoina on tehnyt mieli luovuttaa ihan kaikkien asioiden suhteen. Takaraivossa on pieni ajatus että tämä yleinen apeus johtunee pitkäaikaisesta masennuksesta josta sain keväällä diagnoosin. Silloin en vielä halunnut ottaa mielialalääkkeitä, mutta pikku hiljaa alkaa tuntumaan siltä että ne pitäisivät minut kasassa paremmin. Kyllä, kasassa. Päätin keväällä että suostuisin lääkitykseen vasta kun ”pälli leviää”. Nyt tuntuisi että leviäminen on alkamassa muru kerrallaan.

    Työkaverini sanoi että mielialalääkkeet estävät mielialan ääripäiden kokemiset, eli syvimmät ja synkimmät aallonpohjat eivät olisikaan niin pohjalukemissa, mutta myöskään ilon läiskähdykset sydänalassa jäisivät loivemmiksi. Tämä jälkimmäinen, asioista iloitseminen on kantanut minua tähän asti. Mitä tapahtuu jos ilon määrä vähenee? Tuleeko minusta tasaisella käyvä, lasisilmäinen salaatin märehtijä? Kokeilujakso lienee paikallaan ainakin aluksi.

    Kun otin ensimmäisen e-pillerin noin 20 vuotta sitten, hyvä etten tappanut itseäni. Okei, hormonivalmisteet eivät oikein käy minulle. Lopetettuani pillerit mieliala oli taas entisellään. Vaihdoin muutaman kuukauden jälkeen merkkiä ja pian jätin pillerit pois kokonaan. Myrskyisä pitkäaikainen parisuhde teki tehtävänsä seuraavan reilun 10 vuoden ajan ja sen jälkeen olin taas vapaa menemään. Siinä ajassa sitä unohtaa mitä treffeillä käyminen tai seurustelu on. Mieliala oli jälleen pohjamudissa ja ajatukset itseä kohtaan oli melkoisen väkivaltaisia. Niistä ei pystynyt kertomaan kenellekkään. Parhaat ystävät olivat tukena, mutta sellaista taakkaa ei tohtinut rakkaille ystäville vyöryttää. Halusin selvittää ajatukset itse.

    Kun on ollut (liian) pitkään riistävässä parisuhteessa saa melkoisia kolhuja henkiselle puolelle. Suhteen viimeisinä kuukausina päätin jaksaa vaikka kaikki voimat olivat loppuneet ja silloinen avopuoliso repi minut kappaleiksi. Sitä kai sulkee itsensä sellaiseen kuplaan, minkä sisällä ei tarvitse kärsiä tunteista ja suojelee vaan ihmisyytensä rippeitä. Arkiset asiat menevät rutiinilla, ajattelematta. Sitten kun pahin on ohitse ryhtyy toimiin. Hakee uutta työpaikkaa. Pyytää arviointia asunnosta. Kutsuu ostajaehdokkaat katsomaan asuntoa. Kun muuta ratkaisua ei ollut olemassa. Muuttaa uhkaukset todeksi. Nyt riitti.

    Se vapauden tunne parisuhteen päättyessä. Kuin turkistarhalta karanneella ketulla. Ei tiedä minne sitä vipeltäisi, pois on päästävä. Vaihtoehtoja on lukemattomasti. Sen sijaan että olisin lähtenyt kohti tuntematonta (ei oikein tuntunut hyvältä idealta) päätin ottaa takapakkia ja etsiä sen nuoren opiskelijatytön pääni sisältä ja kuunnella millainen ihminen olin ja mitä se ihminen halusi elämältään. Nopeasti muistin homman nimen: aloitin musiikin harrastamisen vuosikausien tauon jälkeen. Rupesin taas piirtämään ja maalaamaan, kirjoitin runoja. Pukeuduin miten halusin, näytin mille lystäsin. Ihan niin kuin silloin joskus. Otin myös löytökissan. Olin iloinen löytäessäni taas oman tieni mitä vaeltaa. Tajusin taas että olen sellainen ihminen joka kulkee omia polkujaan ja joka ei elä toisia miellyyttääkseen. Rikkonainen ihminen, joka etsii turvallista ihmistä loppuelämäkseen ja lämpöistä kotia minne palata matkoiltaan.

    Nyt tätä vapautta on tullut nautittua melkoisen pitkään ja olen jäänyt ikään kuin tuuliajolle. Tuntuu hirmuisen vaikealta löytää miestä jonka kanssa suunnitella yhteistä tulevaisuutta. En etsi mitään perässähiihtäjää vaan rinnalla kulkijaa. Olenkohan liian erilainen?

    Yours,

    Candy

  • Olipas kamala kokemus tämä viimeisin parisuhde, mikä kesti noin 4,5kk. Alku meni kivasti, mutta kun sairastuin ja jouduin sairaalaan muutamaksi päiväksi, sekä sairaslomalle 3 viikoksi, mies ehdotti viestillä että voitaisiin lopettaa suhde kun en ollut tarpeeksi räväkkä. Noh, latelin muutamat räväkät lauseet siinä viestitellen kun en ollut millään lailla valmis eroon, eikä mieskään ollut millään tavalla ilmaissut tyytymättömyyttään. Paitsi jos tyypillinen hiljaisuus ja jatkuva kännykän räpläämäminen tarkoittaa sitä.

    Eroehdotelma tuli niin puskista että pyysin (ja itkin) että oltaisiin yhdessä kesän loppuun asti ja katotaan sitten jatketaanko vai ei. Mies suostui siihen ja päätti kohdella minua koko suhteen loppuajan paskamaisesti. Normaali, järjissään oleva nainen olisi antanut miehen mennä menojaan, mutta tietyistä syistä katsoin hänen olevan minulle velkaa parisuhteen ja melkeinpä loppuelämäni ajaksi, koska hän pilasi tietyt asiat lopullisesti. Siksi päätin etten päästä häntä mitenkään helpolla menemään, vaan anna hänen riehua kuin pikku lapsi voimansa loppuun.

    Suhteestamme puuttui rehellisyys kokonaan. Heräsin pari kertaa yöllä siihen että keskusteli puhelimessa jonkun kanssa ja ties mitä. En rakastanut häntä, halusin vain tasata tilit. Meille molemmille oli selvää ettei tulla olemaan yhdessä vakavasti, mutta minusta olisi ollut reilua että mies olisi hyvittänyt tekonsa jollain tapaa. Eräänä aamuna heräsin johonkin puhelinkeskusteluun ja kuuntelin sitä hetken. Puhelun lopulla osoitin heräämisen merkkejä joten puhelu loppui siihen. Viestiä tuli sen jälkeen kyllä. Kysyin kenelle soittelee tähän aikaan yöstä ja sain kuulla vain valheita ja pussiin itsensä puhumista.

    Se, mistä pidin tässä miehessä oli samanlainen huumorintaju, sama älykkyystaso sekä muutamat mieltymykset. Meillä oli isoja eroavaisuuksia mielipiteissä ja elämäntyyleissä, joten ero oli helppo. Nyt pari viikkoa sen jälkeen oloni on vapaampi. Alan kuitenkin olla sitä mieltä ettei minusta ole parisuhteeseen, varsinkin jos se on noin kuluttavaa. Pitäisi olla mieliksi toiselle eikä saisi olla oma itsensä? Joo, ei ole minun juttu. Kyllä parisuhteessa pitää saada olla oma persoonansa ja antaa tilaa toisenkin persoonalle. Yhteisiä asioita on hyvä olla, mutta myös omaa aikaa ja omia juttuja.

    Tieyistä syistä en halua enää mennä nettitreffeille, tämä yksi kerta sai riittää. Joudun kuitenkin pettymään joka kerta kun olen varmaan liian kiltti valinnoissani. Tää on vähän surullista, mutta parasta asennoitua niin ettei tule koskaan olemaan omaa perhettä tai miesystävää, niin ei tule ainakaan pettymään.

    Yours,

    Candy

  • Nyt on tullut seurusteltua noin 1kk erään miehen kanssa. Tämän aikana ne huonot puolet ihmisessä ovat jo ruvenneet näkymään. Ne (teko)syyt minkä pohjalta toiselle tekisi mieli sanoa ”sinun on muututtava jos haluat olla kanssani”. Jätän ne ikävät ominaisuudet mainitsematta, jottei henkilöä tunnisteta kirjoituksistani. Ikävä sanoa, mutta tiivis yhdessäolo on jopa ahdistanut minua joten olen yrittänyt totuttautua, mutten ripustautua toiseen ihmiseen.

    Ollaan tultu läheisiksi lyhyellä ajalla, mutta alan epäillä myös tyypin rehellisyyttä. Olen melko varma että palkkanauha on katsottu ilman lupaa ja ehkä pengottu päiväkirjaakin. Niissä ei nyt ole mitään salattavaa, mutta kun kyseessä olisi tuleva parisuhde haluaisin tutustua johonkin luotettavaan ja rehelliseen mieheen. Kun toisella ei ole rahaa lähteä treffeille, eikä ehdotuksia treffeillä käynteihin ole hänen puolelta tullut esim. ilmaistapahtumiin, tulee vähän sellainen olo että yritetään joko hyötyä taloudellisesti tai sanotaan ettei ole rahaa jottei tarvitse vähiä rahojaan kulutella. Siksi olen pyytänyt tuomaan kaupasta aina jotain pientä viikottain, jottei minun tarvitse ruveta ruokkimaan ja elättämään kahta ihmistä.

    Hauskinta tässä on ettei minulla itsellänikään ole rahaa kunnolla elämiseen. Pieni palkkani menee asumisen kustantamiseen ja laskujen maksuun, jolloin rahaa jää käteen muutamia satasia millä pitää kustantaa vapaa-ajan vietot ja kotiruoka. Kahdelle ei riitä mitenkään. Tilipäivää pitää odottaa muutamalla satasella seuraavat 3 viikkoa. Toivottavasti saan rahani takaisin pysäköintisakosta mahdollisimman pian… Kiekkopysäköinnin aika umpeutui sairauskohtaukseni johdosta parisen viikkoa sitten. Pakko laittaa jotain elokuvia myyntiin että saisi vähän rahaa ja joskus luottokortit maksettuakin.

    Seurustelun alussa kävi vielä sillä tavalla, että seksiä riitti enemmän kuin toivoin ja tuli pissitautikin. Piti vähän harventaa kertoja, eikä ole hirmuisesti ollut halujakaan. Alkuihastus on hälventynyt melko nopeasti ja olen sanonut suoraan jos joku asia on tuntunut ikävältä. En odota että mieskään odottaa minulta pidempiaikaista parisuhdetta, koska muutama käytännön estekin on tullut vastaan. Terveyteni reistaaminen alkuviikoista lähtien on varmasti tehnyt osansa parisuhteen orastamiseen (tai sen kuihtumiseen). Minulle se on arkipäivää, hänelle varmaan ärsyttävää ja uusi asia.

    Parisuhteessa pitäisi osata kommunikoida toisen kanssa. Meillä on suurelta osin samankaltainen huumorintaju ja ymmärrys. Suvaitsevaisuuteni tiettyjä asioita kohtaan taitaa kuitenkin olla hänelle ylitsepääsemätön asia. Ehkä päädymme jatkamaan eloa ja oloa ystävinä jossain vaiheessa? Sanoin eräälle ystävälleni että taidan tehdä hänelle saman tempun kuin muutamalle muulle miehelle aikaisemmin: fiksaan miestä ihmisenä ja eromme jälkeen hän löytää pitkäaikaisen kumppanin… Olen ollut muutamille miehille selkeästi välivaihe elämässä, mutten ole joutunut heidän takia suremaan suuremmin. Ärsyttää vain kun se oikea ei taida tulla itselle koskaan vastaan.

    Rakastuminen ja ihastuminen ovat ihan eri asia. Ihastun helposti, mutten ole rakastunut kuin kerran tai kaksi elämäni aikana. Ne erottaa siitä että ihastuminen on enempi joko pakkomielle ja tietoinen valinta, kun taas rakastumiselle ei voi oikein mitään. Rakastuessa ne kuuluisat sukat pyörii jalassa ja se tietty ihminen aiheuttaa sinulle ennen näkemättömiä ja kuulumattomia ketjureaktioita niin kehon kuin tunteiden puolella. Omalla kohdallani rakastuminen tarkoitti sitä etten saanut 10 sekunnin kuluttua mitään järkevää suustani 😀 Ihastumiset taas oli helppo kuitata ja kaikki kehontoiminnot onnistui siinä samalla kikattaessa. Rakastuminen pisti meikätytön ihan lukkoon ja pään pyörälle.

    Jos tästä nykyisestä ihmissuhteesta ei tule mitään ihmeellistä, niin ei siitä mitään haittaakaan ole. Vietetään aikaa keskenämme ja nautitaan elämästä. Vielä kun oltaisiin molemmat samalla kirjan sivulla missä mennään, niin olisi parempi. En haluaisi arvailla onko ihminen rehellinen minulle vai tuleeko minun kysyä suoraan joka kerta kun vähänkin epäilyttää? Perhettä ei ainakaan olla perustamassa, se on tullut nopeasti selkeäksi.

    Sinun,

    Candy

  • Tiedättekö sen jutun, kun jossain härvelissä on liian monta liikkuvaa osaa? Sama on mulla. Pääkopan vipu pitää laittaa semmoseen asentoon, ettei enää puhuta itseinhosta. Rohkaistuin sen verran että päätin lähteä treffeille jos joku pyytää, paitsi tänään karkauspäivänä, sehän on meikäläisen tehtävä jos kerta 😀 Kosimiset jäi tekemättä ihan harkitusti ja treffeille en suoraan pyytänyt ketään, mutta keskustelin ainakin yhden miehen kanssa tapaamisesta. Jipii.

    Mietiskelin lähteväni kyllä tänä vuonna treffeille ihan kenen kanssa tahansa, jotta saisin edes jotain tuntumaa treffailuun. Minusta on hyvin helppoa ystävystyä miesten kanssa, olla kaveri ilman ihastumista. Ehkä se on minun huonoin puoleni siinä vaiheessa kun pitäisi olla tositarkoituksella liikenteessä? No jaa, toisaalta minusta on hyvä tutustua mieheen ennen kuin tekee mitään hätäisempiä liikkeitä. Epävarmuus taitaa suorastaan paistaa minun naamasta?

    Psykiatri sanoi kartoituskäynnillä että minä piiloudun lihavuuden taakse. Voi olla, se on hyvä suojamuuri silloin kun ei tahdo muita ihmisiä lähelleen. Hyvä ystäväni sanoi muutama päivä sitten että nämä minun suojamuurit on olleet jo hyvän aikaa ylhäällä ja nyt on aika repäistä. Tottahan se on. Kun ei halua päästää ihan ketä vain lähelleen, sitä vaan vetäytyy omiin oloihinsa entistä tiukemmin.

    Mikähän siinäkin sitten on, että rupeaa henkisesti ahdistamaan ajatus mennä treffeille ihan tuntemattoman kanssa? Tottakai joku kaverin tuttava olisi paljon parempi vaihtoehto, kun siinä on aina se turvallisuustekijä. Tuntemattoman kanssa sitä on enempi varpaillaan ja miettii kaikki kauhuskenariot ennen kuin uskaltautuu edes vastaamaan viesteihin. Saatikka antamaan puhelinnumeroaan.

    Okei, miksi minä ajattelen ihmisistä vain pahaa? Miksi en anna puhelinnumeroa ensimmäiselle vastaantulijalle ”Hei, kaverini mielestä olet hyvännäköinen, voitko antaa numerosi?” tai ”Kaverini haluaisi tanssia kanssasi”. Siksi koska se VOI olla julmaa pilaa ja siitä tulee vain paha mieli. Ihan kuin se jotenkin vaikuttaisi elämän suuntaan tai romuttaisi kaikki haaveet? Kyllä, ihan kuin. Siksi minä yritän olla rohkea. Siksi minä yritän olla välittämättä jos jotain sattuu. Siksi minä en näytä tunteitani kenellekään ja siksi kukaan ei pääse tutustumaan minuun.

    Tällä kertaa tarina jatkuu toisin.

    Sinun, Candy

  • Minulla on joitain odotuksia laihtumisen jälkeisestä elämästä. Pelko siitä että kilot tulisivat takaisin on pienempi kuin pelko siitä, etteivät ne koskaan edes lähde… Otan toki aikaisemmista virheistä oppia jos pääsen jossain vaiheessa tavoitteeseen ja keskityn elämiseen sen sijaan että murehtisin koko ajan kilojani. Ruuan kanssa joudun kyllä taistelemaan loppuelämäni ajan, koska ruokavalio ei muutu mihinkään. Toivoisin siksi ettei ruualla olisi niin isoa merkitystä, mutta turha toivo. Tiedän että joudun miettimään syömisiäni koko ajan, painoin sitten 60 tai 100 kiloa. Joudun kiinnittämään siihen huomiota jatkuvasti. Olen tottunut lukemaan tuoteselosteet elintarvikepakkauksista ja kyselemään ravintoloissa vaihtoehtoja, esittämään toivomuksia. Ne eivät ole taakka vaan tapa.

    Elämässä on toki muutakin kuin ruoka ja juoma, mutta omasta mielestäni tuo vie liikaa huomiota muista asioista. Pitää muistaa huolehtia säännöllisistä ruoka-ajoista, mutta työssä ei ole mahdollisuutta määrätä niistä itse. Ehkäpä vaihdan jossain vaiheessa työpaikkaa jotta pysyisin terveenä. Ruuan laatu on mitä milloinkin, koska valinnanvapautta ei oikein ole. Välipalapatukat sun muut joudun jättämään väliin kun niissä on yleensä allergisoivia tai vatsaa ärsyttäviä aineksia ja liikaa sokeria. Kunhan opin tämän systeemin niin ehkä ruoka ei näyttele niin isoa osaa arjessa.

    Nauttisin liikunnasta jos painoa olisi vähemmän eikä mitään rajoituksia olisi. Tällä hetkellä en saa tiettyjä niveliä suoriksi, kun jossain(muualla) kehossa on isompi jumi päällä nivelten, lihasten ja jänteiden kohdalta. Olisi kiva kävellä tai juosta ilman että polvet ja penikat kipeytyvät heti, ja ilman että joutuu olemaan pari päivää vuoteen omana liikuntasuorituksen jälkeen. Nyt pystyn tekemään vain perusjuttuja, osaa niistä melko vaivalloisesti ja hirmuisen puuskutuksen kera. Ei se mitään jos hengästyttää, kunhan happi kulkee aivoihin asti eikä tule huono olo.

    Nauttisin myös vaatteiden ostamisesta, shoppailusta enemmän kun kiloja olisi vähemmän ja kaupoista löytyisi helpommin päälle mahtuvia, hyvännäköisiä vaatteita. Tällä hetkellä kaupoissa on tarjolla isokokoisille naisille sellaisia mummomaisia vaatteita. Oma tyyli on rockimpi, joten joutuu vähän miettimään ostaako miesten osastolta jonkun kivannäköisen paidan ja niittivyön (isompia kokoja on saatavilla helposti miesten osastolta!) tai löytääkö naisten osastolta yhtään 2XL-koon housua tai mekkoa. Nettikaupoista löytyy jonkin verran kokoja, mutta yleensä ne näteimmät vaatteet ovat vain normaalikoossa. Kun olin lapsi, äiti joutui teettämään housuni ompelijalla…ala-asteella ollessa jouduin ostamaan vaatteet aikuisten naisten osastolta. Teininä rupesi jo vähän löytymään kokoja kaupoistakin ja aikuisena, vartalon taas paisuessa on ollut vaikea löytää sopivia vaatteita. Vihaan sovituskoppeja.

    Joudun kulkemaan työmatkan autolla vaikka pyörälläkin pääsisi. Veikkaan vain sitä, että pyörän ketjut eivät kestä nykyistä painoani ja joutuisin yhtenään kasaamaan pyörää kokoon työmatkoilla. Kai siinä pyörässä on joku painorajakin. Lupaan hypätä satulaan heti kun painolukema on 2-numeroinen. Pyöräily on ihan mukavaa, mutta kotiini ei mahdu esim. kuntopyörää tilanpuutteen vuoksi. Kuntosalilla lämmittelen pyörällä, mutta niissäkään kaikissa ei saa satulaa tarpeeksi alas. Spinning saattaisi olla mukavaa, jos polviin ja lonkkiin ei satu.

    Musiikki on yksi tärkeimmistä asioista elämässäni. Entinen puolisoni kielsi minulta harrastuksen kokonaan, ilmeisesti kateuttaan. Musiikin suhteen kaikkiruokaista ihmistä ei ole olemassakaan. Itse olen erittäin musiikillinen ja voisi olla hyvä jos tapaisin joskus sellaisen miehen joka ymmärtää hyvän musiikin päälle. Ei siitä tule muuten yhtään mitään jos musiikkimaku on liian erilainen, tai jos yhteisymmärrystä asioihin ei synny. Käyn usein keikoilla katsomassa ja kuuntelemassa raskaamman sortin bändejä. Osa ystävistäni käy vain kerran vuodessa. Itse en pystyisi jäämään pois lempibändini keikalta.

    Harrastukset ovat omalla kohdallani elämän suola. Työ haittaa usein harrastuksia… Yhteen aikaan kävin melkein joka päivä harrastamassa jotain. Nykyään muutamina päivinä viikossa. Kotonakin viihdyn toki, mutta olisi mukava silloin tällöin tulla kutsutuksi jonnekin.

    Sinun, Candy

  • Mentaalinen valmennus on omalla kohdallani tärkeässä asemassa tässä pitkäaikaisessa projektissa. Hakeuduin työterveyshuollon kautta psykologille puhumaan elämäntilanteestani yleensäkin, että saisin subjektiivista[…]

  • Kiitos Seppo ohjeesta 🙂 Omalla kohdallani ummetus ei ole ongelma ja joudun käyttämään hyvin varoen sipuleita ja kaaleja ruokavaliossa. Suurempi ongelma on ehkä se että mikään ei oikein pysy vatsassa pitkään ja[…]

  • Kiitti Maria tsemppauksesta! 🙂 Mulla on sellainen ruokavalio missä pitää olla paljon kuituja, joten tumma leipä pysyy minun ruokavaliossa ja pastat on täysijyvää. Salaatin kanssa mulla on sen verran rajoituksia,[…]

  • 40kg on aika iso määrä, eihän sitä hetkessä pudoteta. Realistinen aikajana olisi 1v 8kk ja sekin on hankala toteuttaa liikunta- ja ruokarajoitteiden takia.  Motivaation (sen hukassa olevan) kannalta paras[…]

  • Candy77 muutti profiilikuvansa 1 vuosi, 9 kuukautta sitten

  • Mulla on noin 40 kg ylipainoa. Täytän kohta saman verran ikävuosissa. Neljänkympin kriisi olisi ihan paikallaan, vai mitä? Elämästäni puuttuu ainakin perhe, koska suhde vanhempiin ja sisaruksiin on melkoisen jäätävät. Onneksi minulla on ihania ystäviä, jotka jaksaavat kannustaa sanallisesti eivätkä katso yhtään kieroon vaikka ulkonäköni on mitä on. Jos kaikilla olisi sellaisia ystäviä, ehkä ihmiset eivät olisi jatkuvasti ilkeitä toisilleen. Ystävieni avulla selviän myös lähisukulaisteni aiheuttamasta mielipahasta.

    Minulla on useita sairauksia, mistä osan olen saanut perintönä. Loput ovat tulleet kaupan päällisinä. Haastava ruokavalio ja liikuntarajoitteet kipuineen ovat jokapäiväisiä taisteluitani. Sääliä en tarvitse, enkä neuvoja miten elää terveellisesti. Tarvitsen vain vinkkejä siihen miten jaksaa joka päivä kun voimat ovat lopussa heti aamulla herätessä ja olo pahenee päivän myötä. Kumma kyllä, minulla on oma asunto, työpaikka ja auto.

    Ylipainoni johtuu sairauksistani ja pahentaa niitä, joten isoin ongelmani on tällä hetkellä liika elopaino. En ole koskaan tuntenut olevani normaalipainoinen, koska aina on haukuttu läskiksi. Antaisin ”mitä vain” jos painaisin 60kg kuten yläasteella tai lukiossa. Yläasteella minua haukuttiin läskiksi vaikka olin korkeintaan vähän pyöreä ja lihasmassaa oli jo silloin. Tällä hetkellä ihannepainoni olisi 70kg koska lihasta on tullut. Lihasmassasta on sen verran hyötyä, että se kuluttaa enemmän energiaa. Ravitsemusterapeutin mukaan 1800 kcal/pv minun pitäisi laihtua.

    Nuorempana harrastin todella paljon liikuntaa. Ammattia opiskellessa liikunnan määrä vähentyi ja nautiskellut kalorimäärät lisääntyivät varsinkin kotoa muuttaessa. Työelämään päästessä rahaa ei ollut kovin paljoa, eikä terveellisiä ruokia tullut paljoa tehtyä kun taitoa ei ole kovin paljoa. Äitini suuressa viisaudessaan sanoi joskus ettei hän aio opettaa minulle ruuanlaittoa koska häntäkään ei opetettu. Vahinko kiertämään ja lisävahinkoa siitä kun ruokavalioni vaatii muutenkin vähän enemmän kekseliäisyyttä.

    Sain vastattain diagnoosin masennuksesta. Töissä on kuitenkin käytävä että asuntolaina makselee joskus itsensä pois. Masennukseni ei vaikuta työkykyyni, vaikka psykiatri kysyikin suostuvaisuuttani mielialalääkkeisiin. Sanoin että otan kyllä sitten jos pää oikeasti leviää. Joskus minulla oli ajatuksia itsemurhasta, mutta nykyään ajatus on päinvastainen. Päästäisin tietyt ihmiset helpolla kuollessani, joten päätin jatkaa elämääni ihan piruuttani ja elämästä nautiskelua. Sillä en tarkoita ruuasta nautiskelusta vaan ihan muiden asioiden.

    Laihdutin vuosia sitten 20-25kg ja se onnistui rakastumisen innoittamana. En saanut vastakaikua vaan rukkaset, mutta sain vihdoin elämäni paremmalle raiteelle. Vähän sen jälkeen sairastuin vakavasti ja olen saanut melkeinpä vuosittain taas uuden diagnoosin, milloin mistäkin vaivasta. Asia tietyllä tapaa huvittaa itkemisen sijasta. Aikaisemmin en jaksanut huolehtia itsestäni ja kun vihdoin rupesin huolehtimaan, sairastuin.

    Ilmeisesti olen kulkenut koko elämäni väärään suuntaan ja taistellut tuulimyllyjä vastaan? Vaikea sanoa kun vastoinkäymisiä riittää vaikka muille jakaa. Kuten otsikko sanoo, motivaatio on hukassa, luottamus ihmisiin ja tulevaisuuteen, oman elämän hallinta ja se punainen lanka.

    To do list:

    Laihduta
    Kokoa itsesi
    Nauti elämästä

    Yours, Candy

  • Candy77 rekisteröityi sivustolle 1 vuosi, 9 kuukautta sitten