Selaat arkistoa kohteelle negatiivisuus.

avatar

Mii

Verta, hikeä ja kyyneliä

22.10.2017 Yleinen

Karu totuus kohdattu. Olen aivan helvetin surkeassa kuosissa.

Kuntotesti suoritettuna ja rehellisesti myönnän, että itku tuli, kun sain tulokset käteeni. Mittarit huutaa punaista niin, että oikein hävettää. Mitä sä oikein olet tehnyt itsellesi!? Hapenottokyky – surkeaakin surkeampi. Kestävyys – heikko. Venytys – miinuksen puolella. Ja niin edelleen. Sivuja selatessa reality iskee naamalle kuin märkä rätti. Ja se on hyvä se; et pysty mitenkään enää kaunistelemaan, että ”vähän vaan painoa tullu” ja ”ei se näy peilissä niin pahana” ja ties mitä muuta friikkiä, mitä ihminen itselleen selittelee, kun ei halua myöntää kuinka paljon homma on lähtenyt vanttuista.

En pysty sanoin kuvailemaan sitä kuvotuksen ja häpeän tunnetta, kun tutkin omia saavutuksiani. Olen puolivälissä kahtakymmentä, mutta kroppani on kuusikymmentä vuotiaan. Joku mättää aivan taivaan varmasti. Alamäki on jo tovi sitten lähtenyt metsän puolelle. Nyt ei auta enää turvallisesti kotitiloissa heilutettu kahvakuula. Pakko lähteä ihmisten ilmoille, köyhdyttää kukkaroa, arvostelevien katseiden alle, jonkun ulkopuolisen ruoskittavaksi. Nyt on pakko.

Tällainen raaka herätys ei ole ihanteellinen. Koskaan ei saisi päästää itseään siihen pisteeseen, että joudut hälyttävällä tasolla tajuamaan, kuinka vitun perseelleen sulla on viime aikoina mennyt. Että lähdet siitä hattu kourassa kipuamaan ylöspäin ja nöyrtymään siihen ajatukseen, että luonnollisestikin kaikki on mennyt väärin. Väärin väärin väärin! Kun luulit pärjääväsi omin avuin, seisovasi omilla jaloilla ja handlaavasi oman lautasmallin. Raivo suonissa sykkien mä joudun myöntämään olleeni väärässä. Se ei ole helppoa.

Joten, uutta bensaa koneistoon. Varasin kolmen päivän kokeilujakson työpaikan lähellä olevasta kuntosalista. Ei muuten ollut helppoa löytää tämänkään kokoisesta kaupungista kuntosalia, jossa on tilat myös vain naisille, aukioloajat kattavat, hinta meikäläisenkin lompakolle sopiva, riittävän matkan päässä, mahdollisuus erilaisiin ryhmäliikuntoihin, ei hysteeristä sitoutumista – yritin metsästää sellaista, jossa jäsenyys on toistaiseksi voimassa oleva, ei joka kuukauden avioliittoa. Tavoilleni uskollisena suoritin kahden tunnin perusteellisen tutkimuksen, jonka aikana hylkäsin suurimman osan valikoimasta.

Otan myös uimisen takaisin listoille. Käyttämässäni hallissa on onneksi näitä kymmenen kerran kortteja, jotka ovat kaksi vuotta latauksesta voimassa, joten se ei vaadi pakonomaista käyttöä. Aukioloajat ovat liian naftit, etenkin jos haluaisi uida edes suurinpiirtein rauhassa ilman ympärillä riekkuvia lapsiperheitä ja joka väylän tukkivia eläkeläisiä, jotka tietenkin valtaavat koko altaan ja jolla ei luonnollisestikaan ole kiirettä tehdä yhtään mitään – toisin kuin meillä nuorilla, työssäkäyvillä ihmisillä.

Rassaan omaa ruokalistaani vielä enemmän kuntoon. Kaivoin joskus alkuvuodesta ostamani ruokapaketin ohjeet takaisin keittiön tasolle. En pitänyt sen orjallisesta kelloruokailusta tai sen ehdottamista järkyttävistä safkamääristä, mutta siinä oli loistava opasviitta, mitä saa ja ei saa syödä. Tietysti nyt, jos alan enemmän treenaamaan, tomumaja alkaa vaatimaan lisää ruokaa, jolloin menun määrät loksahtavat kohdalleen. Mutta otetaan nyt asia kerrallaan, etten hengästy heti alkuun ja saa sydänkohtausta – tulosten perusteella se riski on defcon 5.

Kuntotesti itsessään oli oikein mukava kokemus. Olin kahden kollegan kanssa samaan aikaan, jolloin meidän välinen tsemppaus oli hyvä, eikä tullut sellaista ”en mä kehtaa” oloa. Sinne lähdettiin haastamaan itsensä ja auttamaan lasten ja nuorten hyvinvointia. Oli todella vastenmielistä kuulla seuraavana päivänä töissä, kuinka osa testissä käyneistä työkavereista kierteli osastoilla kyselemässä muiden tuloksia ja rehvastelemassa omillaan. Mulla napsahti hermo jumiin samantien ja älähdin heti, etten tiennyt kyseessä olevan jonkinlainen kilpailu vaan oletin, että yhdessä työyhteisönä vedetään samaa narua yhteen suuntaan. Olin näemmä liian naiivi.

No, omia tuloksia en kertonut muille kuin perheelle. Esimerkiksi kyykkyjen määrä olisi ollut isompi, jos olisin vaivautunut hyppimään rusakon tavoin (niin kuin muut teki) minuutin aikarajan sisällä. Mutta halusin tehdä rauhallisesti ja puhtaasti, siksi alhainen lukema. Onpahan siitä varaa parantaa. Myöskin kuntopyörän päällä olisin viihtynyt parikin minuuttia pidempään, mutta katsoin tulevaisuuteen ja totesin, että mielummin lopetan nyt kuin vedän itseni piippuun, jolloin loppuosa testistä kärsii. Punneruksista arvasin, etten ranteiden ja painon takia pysty tekemään kuin ihan pari hassua. Siinä mä vähän yllätin itseni. Venytys, kuten sanottua, meni miinuksen puolelle. Vatsa otti tielle ja takareidet olivat niin kireänä, että täytyy ruveta iltaisin harrastamaan venyttelyä. Vatsalihaksiakaan en jaksanut montaa.

Alkurima on asetettu ja se ei ole siis kovinkaan korkealla. Ainoa positiivinen puoli on se, että tästä on todellakin helppoa lähteä parantamaan omia suorituksiaan niin naurettavan heikosti se meni. Hävetti myöskin oma itkeminen, onneksi hikoilin siinä vaiheessa sen verran runsaasti, ettei kukaan nähnyt kyyneliä. Mä en ole julkinen itkijä, en ole koskaan ollut.

16 viikkoa käynnistyy siis huomenna. Välissä on tietysti pahimmat ansakuopat – omat synttärit, pikkujoulut, joulu ja uusi vuosi. Syvä hengitys ja tulta päin!

avatar

Mii

Valot pimeyksien reunoilla

16.10.2017 Yleinen

Näemmä syksyn harmaiden arkipäivien ohella, jolloin satoi kuin ämpäristä kaatamalla, keksin itselleni kaamomasennuksen ja yllätys yllätys! – dieetti pysähtyi. Tai ei varsinaisesti pysähtynyt, mutta hidastui huomattavasti. Söin edelleen terveellisesti, mutta herkkupäivänä homma meni kunnolla överiksi ja virallinen karkkipäivä saattoi jatkua jopa kolme päivää. Siis täydellinen plus-miinus-nolla tilanne, kun ottaa huomioon kuinka urheellisesti vedin kasviksia ja vihanneksia.

Myönnetään, lenkkeiliy jäi inhottavien kelien takia vähemmälle ja juuuri siitä syystä yritin syödä oikein extraterveellisesti ettei vähäinen liikunta vaikuta radikaalisti painoon. Mutta paino jojoili edes takaisin, kävi pahimmillaan 99,8kg tietämillä ja jäi sen jälkeen karusellimaisesti pyörimään 98,5-99,4kg välille. Epätoivo alkoi taas iskeä.

Sitten tapahtui pienimuotoinen ihme. Työpaikan puolesta tarjottiin kaikille halukkaille proggista. Hölmösti, mutta osuvasti nimetty ”liiku ja auta” projekti antoi mukavan motivaattorin liikkumiseen. Toisin sanoen mitä enemmän teet, sitä enemmän lahjoitat hyväntekeväisyyteen. En pidä itseäni Äiti Teresana, mutta olihan tuo kiva lisä. Varsinkin nyt, kun kaipaa pientä patistelua ja tuuppausta.

16 viikkoinen yhteisprojekti työtovereiden kanssa kuulostaa aika mielenkiintoiselta. On tiedossa jo etukäteen, että osa jättää leikin kesken. Ihan jo tilastojen mukaan. Pari ihmistä, jotka todella olisivat olleet pienen liikuntarupeaman tarpeessa (minun mielipiteeni) ei ilmoittautunut mukaan. Ja sitten tietysti jokaisella työpaikalla on niitä, ketkä ovat jo valmiiksi ihan järkyttävässä tikissä – se luo pientä painetta.
Joten tänään on edessä kuntotesti. Olen viimeksi käynyt sellaisessa kymmenen vuotta sitten. Silloin olin nuori ja tyhmä. Kuvittelin itsestäni liikoja. Vähän samansuuntaisia ajatuksia kuin viime vuonna keimailessani peilin edessä ”no en mä nyt niiiiiiiin lihava ole” Itsensä huijaamista aivan puhtaasti.

Vuonna 2007 sanoin itselleni, että ”kyllä mulla kuntoa riittää” Joo voin kertoa, ei riittänyt. Mutta nuoruus on vaarallinen asia ja siinä tulee ego tielle. Vedin itseni siellä muiden oikeasti harjoitelleiden ja terveellisesti eläneiden teinien kanssa ja piiputin itseni niin, etten meinannut selvitä hallista ulos ollenkaan. Muistan juosseeni radalla niin kauan, että olin ihan satavarma, että kuulin keuhkojeni rasahtelevan.

Nyt olen vanha rusina ja viisaampi – ainakin joissain asioissa. Tällä kertaa yritän täysillä, tietenkin, mutta tiedostan omat rajani. Ei aja kenenkään etua, että vedän itseni puolikuolleeksi, koska mun pitäisi ajaa sieltä pois. Pimeällä. Siinä on aika monta riskiä otettavaksi. Olen myöskin erittäin realistinen oman kroppani kanssa. Tiedän, että lihaskuntoni on aivan nollalukemissa, samoin kestävyys. En ole aikoihin tehnyt muuta kuin kävellyt. Juokseminen tulee olemaan…sanotaanko mielenkiintoista.

No, tuleepahan vertailukelpoista dataa. Ja julma totuus kaadettuna jääkylmänä vetenä niskaan. Nyt liikut, läski! Nyt lakkaat marinoitumasta suklaassa ja pikaruuassa! Olen tänään pitänyt itselleni raakoja saarnoja. Se auttaa. Saan pohjalle sopivaa raivoa.

Katsotaan miten pulleron käy.

 

avatar

Mii

Reunalla kaunis on maailma

18.11.2016 Yleinen

Tämä saattaa olla tuomittu ristiretki aloittaa aktiivinen laihduttaminen näin joulun alla, mutta jos inspiraatio iskee, mitäpä sitä turhaan hölläilemään. Mulla ei muutenkaan ole sellaista asennetta, että kun joulu tulee niin mutkat suoraksi ja samantien kymmenen lisäkiloa lanteille.

Kolmisen vuotta takaperin olin syödä itseni halki. Kirjaimellisesti. Tai ainakin siltä se tuntui. Kesken ruokailun tunsin, kuinka maha naukaisi pahaenteisesti ja sen jälkeen en pystynyt nielemään enää palaakaan. Nousin pöydästä ja kaaduin sänkyyn selälleni. Maha oli turvonnut, epämääräinen pallo, joka tuntui kivikovalta. Äiti luuli, että tuli keikka sairaalaan. Mä yritin hieroa ja rukoilla, että olo menisi ohi. Se tuntui siltä kuin olisin nielaissut palavan tulipallon.

En tiedä, mikä se oli, mutta sen jälkeen olen ollut varovainen ylensyönnin kanssa. Heti, kun elimistö on alkanut osoittaa sellaisia merkkejä, olen vetänyt käsijarrun pohjaan asti ja lopettanut. Ainakin hetkeksi. Koska ihminen on sairas ja vähän masokistinen niin kokonaan en ole saanut stopattua. Siitä nämä ylimääräiset painolastit. Toki uskon siihen, että jos saa pääkoppansa johonkin ruotuun, muu tulee perässä. Mutta mä olen vähän solmussa.

Ensimmäinen merkittävä painonnousu tapahtui yläasteen jälkeen, kun pidin välivuoden. Seuraava sen jälkeen kun aloitin e-pillerit. Yhteensä kiloja on kertynyt joku +20. Se on aivan hitosti. Mulla on jojoillut paino useampaan kertaan, mutta ikinä en ole saanut sitä pidettyä tasalukemissa. Paitsi silloin kun opiskelin. Pidin itseäni silloinkin lihavana ja olinhan mä pyöreä. Mulla on tallessa yhdet farkut, johon solahdin silloin vaivatta ja jotka nyt eivät mene kuin polviin asti.

Viime päivinä olen usein ajatellut parin vuoden takaista laihduttamista, joka tapahtui niin, etten edes tajunnut. 10kg ja risat. Ihan vahingossa. Olen potenut huonoa omaatuntoa, puhdasta vitutusta, käsittämätöntä raivoa ja silmitöntä ruoskimista itseäni kohtaan. Samalla olen ajanut itseäni sitä samaista tavoitetta kohti. Painoin silloin alimmillaan 88 ja jotain. Olin edelleen merkittävästi ylipainon puolella. Mittari huusi tummankeltaista. Mutta heti huomasi, kuinka itsetunto parani. Ei se ole mikään utopia.

En voi väittää olevani ok, koska en ole. Olen ylipainoinen ja yksin ja olen yksin koska olen ylipainoinen. Väitän törkeästi niillä olevan yhteys. Ainakin sen huomaa siinä kohtaa, kun menee yökerhoon niiden nättien, hoikkien ystävien kanssa ja miehet kokoontuvat heidän ympärilleen. Enkä edes valehtele. Mä olen siinä kohtaa käytännössä näkymätön. Naulakko. Juomateline. Se iskee joka kerta yhtä kovalla voimalla, vaikka siihen valmistautuisi. Miehille ei siinä kohtaa ole väliä, kuinka kiva persoonallisuus mulla on. Ulkoinen olemus on se, mikä niitä viehättää.

Ja tietenkin siinä vaiheessa mun ryhti lysähtää. Painun kokoon kuin tyhjentyvä pomppulinna. Sisällä alkaa kiehua, kyyneleet tekee jo tuloaan, mutta koska mä olen riski akka en saatanan varmasti itke julkisesti. Taistelen illan loppuun. Yö menee demonien repiessä. Aamulla lohdutan itseäni syömällä. Tungen itseeni ruokaa, vaikka juuri se on ongelman lähtökohta. Helvetillinen karuselli on valmis. Tattada dadadada daddaa! Sirkus on tullut kaupunkiin!

Pahinta on se, että ystäväni ovat oikeasti ihania ihmisiä, eivätkä ala liehua niiden ympärillä. He yrittävät aktiivisesti ottaa mut mukaan, esitellä kuin palkintohevosta, vetää keskusteluihin ja niin edelleen. Mutta ei. Ignored. Forever. Viime baarireissun jälkeen aloin huomaamaan, että se kauna alkaa koteloitua. Enkä halua sitä. Jos päädyn ihannemittoihin, en halua kostaa kaksilahkeissukupolvelle väärinkohtelusta. Haluan imeä huomion itseeni. Haluan tuntea olevani elossa.

Joten…keskityn korjaamaan itseni. Koska olen rikkinäinen vähän sieltä täältä.

20150413_1045202 20150514_1533392 20150530_180816

10 kg sitten…huokaus.

Arjen ajatuksia

18.9.2015 Yleinen

RuusujaOlen pitkään yrittänyt muuttua. Tuoda elämääni positiivisuutta, jättää negatiivisuuden ja sanoa suoraan mitä ajattelen. Liian usein tulee ajateltua negatiivisesti ”mutta siellä sataa, en voi”, ”taas pitää sitä ja taas tätä” ja ”minusta ei ole mihinkään”. Nykyisin, jos sataa ulkona, koen sen puhdistavana. Mitä sitten? Syksyisin sataa 🙂 Kotitöitä teen ehkä liikaakin, varsinkin nyt, kun olen sairaana. Mutta kun haluan kodin olevan siisti.

Olen aina ollut liian kiltti. Se näkyy mm. siinä, että lupaan monessa asiassa auttaa tuttavaa hänen työasioissaan. Tästä saan palkaksi kiitoksen toki, mutta minusta on muuhunkin. Ansaitsemaan vastapalveluksen tai palkkaa. Olin työelämässäkin aina auttamassa, milloin kopiokoneen käytössä, milloin excelin käytössä. Ne eivät kuuluneet työhöni ja veivät vain omaa työaikaani. Nyt aion tehdä kuten itse tunnen, en olla se kiltti ja avulias aina.

Näihin fiiliksiin ja tunnelmiin… Mukavaa viikonloppua!