Selaat arkistoa kohteelle koettelemus.

avatar

Mii

Pitkä on matka helvetistä ylös valoon

8.11.2017 Yleinen

Dante sen sanoi. Helppoa ei tule olemaan. Sen mä tiesin jo etukäteen. Jos tämä olisi helppoa, en olisi 30kg ylipainoinen ja rapakunnossa.

16 viikon projekti on käynnistynyt – no, ihan ookoosti. Koska tunnen itseni läpikotaisin arvelin totuudenmukaisesti, että kaavailemani kova aloitus löytää jossain kohtaa jarrun ja alan himmailemaan. Niinhän siinä kävi. Missään tapauksessa en ole palannut takaisin vanhoihin tottumuksiin, mutta paremminkin voisi mennä. Liikkumisessa vaikeinta on lähteminen. En meinaa millään saada itseäni ovesta ulos.

Jotain muutosta on kuitenkin tapahtunut. Täysin spontaanisti muutamakin eri ihminen kehaisi, että figuurini on hoikistunut. Hiukan hämmentyneenä kiittelin kohteliaisuudesta ja kotona yritin nähdä saman kuin he. No jaa, ehkä mä vähän olen. Vai olenko? Ruusunpunaiset lasit ovat huijanneet mua aikaisemminkin. Vaa’alla hyppiminen alkaa saada kohta sairaalloisia piirteitä ja mun täytyy haudata se varastoon. Oikeasti, ei saa hysteerisesti tuijotella numeroita.

Olo on ollut keskinkertainen. Silloin, kun tietää syöneensä huonommin kuin muina päivinä, naposteluntarve kasvaa hillittömiin mittoihin ja löydän itseni jääkaapilta useammin kuin kerran. Ei hätää, siellä ei ole mitään, minkä syömisestä voisi tuntea morkkista, mutta mua ärsyttää pelkästään se tapa. Siitä on yllättävän vaikea päästä eroon. Ja pahinta on, että oikeasti välillä yllätän itseni, kun tuijotan vihannesten valloittamia hyllyjä. Ikään kuin kulkisin autopilotilla, enkä edes hoksaisi päätyväni kaapille toiveikkaana siitä, että sinne olisi maagisesti ilmestynyt jotain mättämisen arvoista.

Nukun kai ihan hyvin. Sellaista 8-10 tuntia. Havahdun välillä öisin. En oiken itsekään tiedä mihin. Nukun kyllä uudestaan, mutta toisinaan mua hermostuttaa se.

On muuten ollut jännittävää huomata, miten viidessätoista vuodessa ihmisten mielipiteet muuttuvat. Sain synttärikortin äidiltä, johon oli koottu yksi kuva jokaisesta vuodesta tähän päivään asti. Katselin kriittisesti omaa lapsuutta ja teini-ikää, jolloin pidin itseäni lihavana. Lapsena harrastin ratsastusta, monesti pyöräilin vielä kouluun ja tallille eli liikuntaa tuli kyllä harrastettua. En ole koskaan ollut hoikka, mutta silloinkin olin lähinnä roteva. Tanakka. Siltikin luokkatovereiden mielestä olin läski. Ja siinä uskossa mä olen itsekin ollut.

Yläasteella sama laulu jatkui. Läski. Ysillä lähti mopo käsistä ja pahimpina angstikausina vetelin neljää suklaalevyä päivässä, että kykenin turruttamaan oman henkisen pahanolon. Ylläri, eihän se auttanut. Pahensi vain. Siihen aikaan väitin vastaan, etten ollut läski. En varmasti ollut. Tällä järjellä en ollutkaan. Yli 20 kg kevyempänä, sama pituus kuin tänään.

Mulla on tallessa farkut, joita pidin amiksen ykkösellä. Yllättääkö jotain jos sanon, etteivät ne ole lähelläkään sitä pistettä, että voisin sujauttaa ne jalkaani? Ja silloinkin hoin itselleni olevani tarpeettoman lihava lyllerö. Kun ihmiset kerran niin sanoivat, niin olihan sen oltava totuus.

Ja nyt kun oikeasti olen hälyttävän läski, kukaan ei halua puhua asiasta. Kun viimein hyväksyin itseni ja tiedostin ongelmani, aloin vitsailemaan läskeistäni. Ihmiset vaivaantuvat, vaihtavat puheenaihetta, heiluttelevat väheksyvästi kättään ja mutisevat jotain ”no et sä oo” Anteeksi mitä? Missä te olitte 12 vuotta sitten?

Älkää ymmärtäkö väärin, musta on ihanaa, että mulla on välittäviä työkavereita ja ystäviä, jotka sanovat niin, mutta huomaan ärsyyntyväni siihen toisinaan. Lähinnä siksi, koska niinä hetkinä koen viime vuodet inhottavana flashbackina. Nyt, kun olen myöntänyt ongelman ääneen ja valmis puhumaan siitä, kohtaamaan sen ja kouluajan traumat, kukaan muu ei halua kommentoida. Se on hämmentävää. Toki kaikki aikuistuvat, eikä välttämättä möläyttele asioita samalla tavalla kuin teini-iän myrskyissä, mutta silti.

Hurjasti itseäni puristelemalla aion tehdä töitä, että saan itseni edes 10kg kevyemmäksi. Näin alkajaisiksi. Nyt olen vetänyt kärrynpyöriä jo kolmen kilon pudotuksista, mitä tapahtuu sitten, kun vaaka näyttää ysin edessä kasia?

avatar

Mii

Valot pimeyksien reunoilla

16.10.2017 Yleinen

Näemmä syksyn harmaiden arkipäivien ohella, jolloin satoi kuin ämpäristä kaatamalla, keksin itselleni kaamomasennuksen ja yllätys yllätys! – dieetti pysähtyi. Tai ei varsinaisesti pysähtynyt, mutta hidastui huomattavasti. Söin edelleen terveellisesti, mutta herkkupäivänä homma meni kunnolla överiksi ja virallinen karkkipäivä saattoi jatkua jopa kolme päivää. Siis täydellinen plus-miinus-nolla tilanne, kun ottaa huomioon kuinka urheellisesti vedin kasviksia ja vihanneksia.

Myönnetään, lenkkeiliy jäi inhottavien kelien takia vähemmälle ja juuuri siitä syystä yritin syödä oikein extraterveellisesti ettei vähäinen liikunta vaikuta radikaalisti painoon. Mutta paino jojoili edes takaisin, kävi pahimmillaan 99,8kg tietämillä ja jäi sen jälkeen karusellimaisesti pyörimään 98,5-99,4kg välille. Epätoivo alkoi taas iskeä.

Sitten tapahtui pienimuotoinen ihme. Työpaikan puolesta tarjottiin kaikille halukkaille proggista. Hölmösti, mutta osuvasti nimetty ”liiku ja auta” projekti antoi mukavan motivaattorin liikkumiseen. Toisin sanoen mitä enemmän teet, sitä enemmän lahjoitat hyväntekeväisyyteen. En pidä itseäni Äiti Teresana, mutta olihan tuo kiva lisä. Varsinkin nyt, kun kaipaa pientä patistelua ja tuuppausta.

16 viikkoinen yhteisprojekti työtovereiden kanssa kuulostaa aika mielenkiintoiselta. On tiedossa jo etukäteen, että osa jättää leikin kesken. Ihan jo tilastojen mukaan. Pari ihmistä, jotka todella olisivat olleet pienen liikuntarupeaman tarpeessa (minun mielipiteeni) ei ilmoittautunut mukaan. Ja sitten tietysti jokaisella työpaikalla on niitä, ketkä ovat jo valmiiksi ihan järkyttävässä tikissä – se luo pientä painetta.
Joten tänään on edessä kuntotesti. Olen viimeksi käynyt sellaisessa kymmenen vuotta sitten. Silloin olin nuori ja tyhmä. Kuvittelin itsestäni liikoja. Vähän samansuuntaisia ajatuksia kuin viime vuonna keimailessani peilin edessä ”no en mä nyt niiiiiiiin lihava ole” Itsensä huijaamista aivan puhtaasti.

Vuonna 2007 sanoin itselleni, että ”kyllä mulla kuntoa riittää” Joo voin kertoa, ei riittänyt. Mutta nuoruus on vaarallinen asia ja siinä tulee ego tielle. Vedin itseni siellä muiden oikeasti harjoitelleiden ja terveellisesti eläneiden teinien kanssa ja piiputin itseni niin, etten meinannut selvitä hallista ulos ollenkaan. Muistan juosseeni radalla niin kauan, että olin ihan satavarma, että kuulin keuhkojeni rasahtelevan.

Nyt olen vanha rusina ja viisaampi – ainakin joissain asioissa. Tällä kertaa yritän täysillä, tietenkin, mutta tiedostan omat rajani. Ei aja kenenkään etua, että vedän itseni puolikuolleeksi, koska mun pitäisi ajaa sieltä pois. Pimeällä. Siinä on aika monta riskiä otettavaksi. Olen myöskin erittäin realistinen oman kroppani kanssa. Tiedän, että lihaskuntoni on aivan nollalukemissa, samoin kestävyys. En ole aikoihin tehnyt muuta kuin kävellyt. Juokseminen tulee olemaan…sanotaanko mielenkiintoista.

No, tuleepahan vertailukelpoista dataa. Ja julma totuus kaadettuna jääkylmänä vetenä niskaan. Nyt liikut, läski! Nyt lakkaat marinoitumasta suklaassa ja pikaruuassa! Olen tänään pitänyt itselleni raakoja saarnoja. Se auttaa. Saan pohjalle sopivaa raivoa.

Katsotaan miten pulleron käy.

 

avatar

Mii

Hei hei mitä kuuluu

5.6.2017 Yleinen

Viimeksi tuskailin, kuinka sitkeän, ahkeran ja omistautuneen yrittämisen jälkeen en vain nähnyt itsessäni edistymistä. Senttejä oli luotettavan kotimittauksen jälkeen lähtenyt noin 4, mikä oli tavoitteeseen nähden melkoinen pettymys. Paino heilui edestakaisin 100-102 kg:n välillä. Vitutti. Siinä synkeän syvässä suossa annoin periksi. Niinhän mä teen aina. Hanskat tiskiin ja tiski ikkunasta pihalle. Ihan sama. Kun näköjään paino ja kroppa näyttää edelleen samalta huolimatta siitä kuinka uskollisesti pupellan vihanneksia ja salaattia niin olkoot. Kuolen 40 lihavuuteen, taco kädessäni.

Pari kuukautta sitten päätin, että nyt nainen ryhdistäydyt ja hommaat ammattiapua, joten tilasin netistä tuotepaketin, jossa opetetaan syömään oikein ja oikeita määriä ja samalla sain myös liikuntaohjeistuksen. En sano mistä paikasta, ettei tule tuotesijoitteluja, mutta paketti oli kuitenkin onnistunut, vaikka en sitä orjallisesti noudattanutkaan vaan pidin sitä lähinnä kattavana ohjenuorana mitä syödä ja kuinka usein. Paketissa varoiteltiin, että ruokavalion seurauksena paino saattaisi jopa nousta. Mua vähän hirvitti se. Plussalukemiin ei ollut varaa. Hyppäsin vaa’alla jatkuvasti ja seurasin hysteriaan asti, kuinka numerot pyörivät satojen grammojen välillä kuin hyrrä.

Sekään ei auttanut.

Totesin, että la vida loca ja hautasin ohjeet kaappiin. Sen jälkeen olen kyllä katsonut mitä syön, mutta en mittaa, kyttää tai stressaa. Jos haluan syödä suklaata, mä syön. En kolmea levyä, vaan patukan. Kohtuus kaikessa. Lakkasin miettimästä niin tarkkaan. Stressi ei ole tehnyt mulle mitään palveluksia, päinvastoin. Mulle ei vaan toimi se, että tuijotan kellosta koska on syötävä taas, vaikka ei olisi yhtään nälkä.

Ja kuinka ollakaan kävin vaa’alla puolitoista viikkoa sitten, ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen. BOOM, sama vaakalukema mitä aloittaessani proggista. Eli vaikka olen syönyt sen jälkeen päin vittua ja liikuntakin on rajoittunut lähinnä kevyisiin kävelylenkkeihin, niin paino ei ole noussut. Kai sitä voi kutsua voitoksi.

Mulla on ollut viime aikoina töissä vähän paska sauma. Olen oikeasti loman tarpeessa, joten aloin purkaa turhautumista kävelemällä ja tartuin taas kahvakuulaan. Kävin uudestaan vaa’alla eilen. Kaksi kiloa. Multa on lähtenyt kaksi kiloa. Puoleentoista viikkoon. Mä tein sen. Näköjään se auttoi, etten vaan ajattele asiaa. Annan sen mennä omalla painollaan, niin sanotusti.

En sano, että se toimisi kaikilla. Mä yritin kaikkea muuta paitsi päällään seisontaa. Katson yhä, mitä suuhuni laitan, mutta en niin psykoottisen tarkkana. Liikun yhä, mutta en ota paineita, tuleeko nyt tehtyä treeniä vai laiskottaako. Stressittömyys. Se oli avainsana kaikkeen. Kukapa olisi arvanut?

avatar

Mii

Jaksaa jaksaa

19.1.2017 Yleinen

Rehellisesti sanottuna mulla oli vaikea alku. Pidin sitä helppona, mutta olin väärässä. Kun sitkeän vihannestrippailun, metsässä tarpomisen, ylämäkeilyn, hedelmänpopsimisen ja vaa’alla hyppimisen jälkeen numerot heiluivat +-200g aloituspainosta, alkoi meikäläisen otsasuoni pullottaa vaarallisen isona ja tihrustin itkua. Mitä mä teen väärin? Vollotin äidille (joka on ikuinen laihduttaja ja taatusti kokeillut kaikki ihmedieetit) ettei paino vaan putoa. Vaikka kaikkeni teen, eikä repsahduksiakaan ole ollut. Äiti yritti lohduttaa ja sanoi, että alku on aina hidasta ja että mun pitäisi ottaa jotain hikiliikuntaa lisäksi.

Ajatuskin siitä, että mun pitäisi läskeineni raahautua lähisalille ähisemään, sai mut pakokauhun valtaan. En tiedä, olenko aina vaan eksynyt väärille kuntosaleille, mutta kyllä mä suurimmalta osalta näen niitä pinkeeseen puntattuja herrasmiehiä – ja rouvia, jotka saa mut vihaamaan omaa kroppaani entisestään ja välttelemään koko paikkaa. Puhumattakaan niistä katseista, joita välillä saa, kun tällainen punkero eksyy muuhun kuin crosstraineriin tai juoksumatolle. Eiei, en mä pysty! Stressi vetää tomumajan tukkoon.

Plus olen muutenkin aika epäsosiaalinen laihduttaja. Teen sen mielummin omassa rauhassa, omaan tahtiin ja omalla tavalla. Sitten on tietysti vielä se, että ainakin täällä suunnalla kaikki salit tahtoo pyytää helvetinmoisia kuukausimaksuja ja avioliittoja, että pääset pumppailemaan rautaa, joten jo sekin sai mun niskavillat pystyyn. Mutta oli miten oli, sain äidiltä kahvakuulan, jota se ei itse käytä ja mukaan dvd:n harjoituksista.

Vähän epäileväisenä kokeilin sitten eilen, miten kuula heilahtaa. Ja yllätyin miten helvetin rankkaa se oli! 20 minuuttia ja olin aivan loppu, hiestä märkä ja puuskutin kuin tappiin ajettu hevonen. Se siitä köykäisestä aloituksesta. No, ohjelma olisi jatkunut ties kuinka pitkään, mutta mulla ei voimat riittäneet. Lähdin vielä koiran kanssa lenkille ja loppumatkasta alkoi jalat hakata loukkuun. Kotiinpäästessä koko kroppa vapisi, eikä eväiden teosta meinannut tulla mitään kun kädet löi horkkaa. Mutta tiesipähän tehneensä jotain!

Mulla oli sellainen raukean uupunut fiilis, kun pompin suihkuun ja olisin mieluusti jäänyt kotiin töihinlähdön sijasta. Parkkipaikalla, kun yritin punnertaa itseäni autosta ylös huomasin reisilihakset, jotka alkoivat ilmoitella itsestään. Päästin pieniä vinkaisuja aina, kun piti kumartua tai kyykistyä. Illalla yritin venytellä niitä auki ja nyt olo on parempi.

Kävin sitten uteliaisuudesta vaa’alla tänä aamuna. Viimeksi eksyin mittarin päälle maanantaina, jolloin ei merkittävää muutosta ollut tapahtunut ja suutahdin ja jemmasin koko vehkeen pois näkyvistä. Tänään numerot olivat tipahtaneet -1,6kg. Se tuntui huimalta! Olen siis reippaasti alle satasen ja se on tajuttoman hyvä fiilis! Turvallisella puolella ei olla vielä aikoihin, mutta kyllä se sai aikaan sen, että uskon taas itseeni ja ihmiskuntaan. Ja etenkin; jaksan yrittää, enkä luovuta.

avatar

Mii

Nyt on sinun vuorosi loistaa

15.11.2016 Yleinen

Vaaka näytti maanantaiaamulla vain 400g plussalla, mikä oli posiitivinen yllätys, kun tiesi koko viikonlopun herkutelleen ja liikunnan jääneen. Toki voi olla, ettei kaikki imppaamani rasva ja sokeri ehtinyt vielä pamahtaa hyllyvään vatsaani uudeksi rinkulaksi, mutta oli miten hyvänsä tästä on hyvä palata takaisin sotilaalliseen aikatauluun ja terveellisiin pöperöihin.
Oli mahtavaa huomata lauantaina, miten mulla ei ollut yhtään palavaa hinkua vetää itseeni mättöä, mutta koska tiesin tyttöjen tuovan mukanaan rekkalastillisen verran herkkuja, en kehdannut kieltäytyäkään – olihan sentään mun päivä. Oli pakastepizzaa, jäätelöä ja sipsiä parin eri dipin kera. Sen lisäksi tyhjennettiin viinipulloa. Niin ja bongasin jääkaapista vihreitä viinirypäleitä, ne olikin varmaan buffet-pöydän terveellisin löytö.
Mun tekee harvoin mieli sipsiä. Ihan oikeasti. Ehkä kerran pariin kuukauteen saatan ostaa kotiin pringles-purkin, erittäin harvoin megapussia. Yleensäkin dippailen mielummin kurkku-porkkanaosastoa, koska se ei saa oloa niin tukkoon ja nuutuneeksi esimerkiks just leffaa katsoessa. Nyt kuitenkin söin ihan hyvillä mielin, vaikka olikin perussipsejä eikä maustettuja versioita.
Koska palkkapäivä antoi odottaa itseään tähän päivään asti, jääkaapin anti oli aika köyhä ja söin sunnuntaina pakkasesta löytyneen ranskispussin jämät ja loput jäätelöstä. Ei jää sitten loppuviikoksi kiusaamaan ja huhuilemaan. Jätski on kyllä toinen juttu, mitä en oikeastaan ikinä osta. Edes kesällä. Syön kyllä, jos on tarjolla, mutta kotoota sitä löytyy aniharvoin.
Maanantaiaamuna harmittelin puuron loppumista ja söin pari ruisleipää perinteisillä päällisillä. Yritin hahmotella kauppalistaa päähän. Vaikka yritän käydä mahdollisimman kattavasti kerralla kaupassa, koska marketissa käynti on niin vastenmielistä, että vietän niissä mieluiten mahdollisimman vähän aikaa kuin mahdollista. Mutta koska samalla vihaan neljän ruokakassin kantamista kerralla (ei, yksi kerrallaan niitä ei voi kantaa autosta!) päädyn pomppimaan useampaan otteeseen ostamassa jääkaappiin täytettä.
En ole myöskään mikään erityinen fani suunnittelemaan viikon ruokalistaa etukäteen. Miten sitä maanantaina tietää, mitä perjantaina haluaa syödä? Se saattaa olla yksi laihduttamisen perussäännöistä, mutta ei vaan taivu mulle.
No, lopulta ostin kaiken mitä kauppalistalla oli – paitsi pakasteet. Ne tahtoo multa usein jäädä. Kävelen jotenkin laput silmillä niiden ohi ja etsin kassaa, jossa jono ei ole parkkipaikalle asti. Ei ollut kuitenkaan vaarallinen asia. Mulla oli kolme kassia tupaten täynnä ja kukkaro aavistuksen kevyempi.
Mä olen todennut, ettei nälkäisenä voi mennä kauppaan. Nytkin kello oli lähemmäs neljä ja ruuhkahelvetti pahimmillaan. Tunsin kuinka suolisto alkoi mouruta takin alla. Sylkeä nousi suuhun, kun kävelin täytettyjen patonkien ohi. Sinnikkäästi kahlasin kaupan läpi ilman ainuttakaan heräteostosta. Uskalsin pinkaista karkkipuolelle sen verran, että etsin käsiini pastilli-rasian, jota tykkään imeskellä töissä. Vähentää makeanhimoa ja jättää raikkaan hengityksen. Mun mielestä asiakaspalvelija ei saa haista.
Vietyäni kassit autoon tein kuitenkin myönnytyksen. Kävin ostamassa hesestä salaatin. Oikeasti salaatin. Siemensekoitus ja kaikki. Ceaser-kastike vähän rokotti pisteitä, mutta kaikkien muiden paheiden lisäksi mä olen äärettömän nirso mitä tulee kastikkeihin ja dippeihin.
Kotiin tultua vedin syntisalaatin naaamaani, täytin astianpesukoneen odottaessani että ruoka sulaa ja lähdin sitten koiran kanssa lenkille. Oli aika kiva napakka pikku pakkanen. Harmi, että meidän suunnalla lenkkireitit käsittää pimeään aikaan sen, että kävelet tuota yleistä tietä edes takaisin. Koska ympäri ei pääse. Maalla asumisen riemuja.
Mittasin huvikseni matkan sportstrackerilla. 3,46 kilometriä. Ei huono, mutta paremminkin vois olla. Huomenna on vapaa, joten pääsee kunnolla lenkille. Ihan valoisaan aikaan.

Ai niin. Huomasin maanantai-illalla, että unohdin syödä. Ei vaan ollut tippaakaan nälkä ja siinä netflixin kanssa touhutessa se vaan…lipsahti mielestä.  Joten tankkasin seuraavan kerran vasta tänä aamuna. Kävin huvikseni vaa’alla. Se oli nipin napin alle 100kg. Tarkasti sanottuna 99,9kg. Uskalsin huokaista ääneen.

Kynnys ylitetty.