Selaat arkistoa kohteelle hyvästiläski.

avatar

Mii

Pitkä on matka helvetistä ylös valoon

8.11.2017 Yleinen

Dante sen sanoi. Helppoa ei tule olemaan. Sen mä tiesin jo etukäteen. Jos tämä olisi helppoa, en olisi 30kg ylipainoinen ja rapakunnossa.

16 viikon projekti on käynnistynyt – no, ihan ookoosti. Koska tunnen itseni läpikotaisin arvelin totuudenmukaisesti, että kaavailemani kova aloitus löytää jossain kohtaa jarrun ja alan himmailemaan. Niinhän siinä kävi. Missään tapauksessa en ole palannut takaisin vanhoihin tottumuksiin, mutta paremminkin voisi mennä. Liikkumisessa vaikeinta on lähteminen. En meinaa millään saada itseäni ovesta ulos.

Jotain muutosta on kuitenkin tapahtunut. Täysin spontaanisti muutamakin eri ihminen kehaisi, että figuurini on hoikistunut. Hiukan hämmentyneenä kiittelin kohteliaisuudesta ja kotona yritin nähdä saman kuin he. No jaa, ehkä mä vähän olen. Vai olenko? Ruusunpunaiset lasit ovat huijanneet mua aikaisemminkin. Vaa’alla hyppiminen alkaa saada kohta sairaalloisia piirteitä ja mun täytyy haudata se varastoon. Oikeasti, ei saa hysteerisesti tuijotella numeroita.

Olo on ollut keskinkertainen. Silloin, kun tietää syöneensä huonommin kuin muina päivinä, naposteluntarve kasvaa hillittömiin mittoihin ja löydän itseni jääkaapilta useammin kuin kerran. Ei hätää, siellä ei ole mitään, minkä syömisestä voisi tuntea morkkista, mutta mua ärsyttää pelkästään se tapa. Siitä on yllättävän vaikea päästä eroon. Ja pahinta on, että oikeasti välillä yllätän itseni, kun tuijotan vihannesten valloittamia hyllyjä. Ikään kuin kulkisin autopilotilla, enkä edes hoksaisi päätyväni kaapille toiveikkaana siitä, että sinne olisi maagisesti ilmestynyt jotain mättämisen arvoista.

Nukun kai ihan hyvin. Sellaista 8-10 tuntia. Havahdun välillä öisin. En oiken itsekään tiedä mihin. Nukun kyllä uudestaan, mutta toisinaan mua hermostuttaa se.

On muuten ollut jännittävää huomata, miten viidessätoista vuodessa ihmisten mielipiteet muuttuvat. Sain synttärikortin äidiltä, johon oli koottu yksi kuva jokaisesta vuodesta tähän päivään asti. Katselin kriittisesti omaa lapsuutta ja teini-ikää, jolloin pidin itseäni lihavana. Lapsena harrastin ratsastusta, monesti pyöräilin vielä kouluun ja tallille eli liikuntaa tuli kyllä harrastettua. En ole koskaan ollut hoikka, mutta silloinkin olin lähinnä roteva. Tanakka. Siltikin luokkatovereiden mielestä olin läski. Ja siinä uskossa mä olen itsekin ollut.

Yläasteella sama laulu jatkui. Läski. Ysillä lähti mopo käsistä ja pahimpina angstikausina vetelin neljää suklaalevyä päivässä, että kykenin turruttamaan oman henkisen pahanolon. Ylläri, eihän se auttanut. Pahensi vain. Siihen aikaan väitin vastaan, etten ollut läski. En varmasti ollut. Tällä järjellä en ollutkaan. Yli 20 kg kevyempänä, sama pituus kuin tänään.

Mulla on tallessa farkut, joita pidin amiksen ykkösellä. Yllättääkö jotain jos sanon, etteivät ne ole lähelläkään sitä pistettä, että voisin sujauttaa ne jalkaani? Ja silloinkin hoin itselleni olevani tarpeettoman lihava lyllerö. Kun ihmiset kerran niin sanoivat, niin olihan sen oltava totuus.

Ja nyt kun oikeasti olen hälyttävän läski, kukaan ei halua puhua asiasta. Kun viimein hyväksyin itseni ja tiedostin ongelmani, aloin vitsailemaan läskeistäni. Ihmiset vaivaantuvat, vaihtavat puheenaihetta, heiluttelevat väheksyvästi kättään ja mutisevat jotain ”no et sä oo” Anteeksi mitä? Missä te olitte 12 vuotta sitten?

Älkää ymmärtäkö väärin, musta on ihanaa, että mulla on välittäviä työkavereita ja ystäviä, jotka sanovat niin, mutta huomaan ärsyyntyväni siihen toisinaan. Lähinnä siksi, koska niinä hetkinä koen viime vuodet inhottavana flashbackina. Nyt, kun olen myöntänyt ongelman ääneen ja valmis puhumaan siitä, kohtaamaan sen ja kouluajan traumat, kukaan muu ei halua kommentoida. Se on hämmentävää. Toki kaikki aikuistuvat, eikä välttämättä möläyttele asioita samalla tavalla kuin teini-iän myrskyissä, mutta silti.

Hurjasti itseäni puristelemalla aion tehdä töitä, että saan itseni edes 10kg kevyemmäksi. Näin alkajaisiksi. Nyt olen vetänyt kärrynpyöriä jo kolmen kilon pudotuksista, mitä tapahtuu sitten, kun vaaka näyttää ysin edessä kasia?

avatar

Mii

Verta, hikeä ja kyyneliä

22.10.2017 Yleinen

Karu totuus kohdattu. Olen aivan helvetin surkeassa kuosissa.

Kuntotesti suoritettuna ja rehellisesti myönnän, että itku tuli, kun sain tulokset käteeni. Mittarit huutaa punaista niin, että oikein hävettää. Mitä sä oikein olet tehnyt itsellesi!? Hapenottokyky – surkeaakin surkeampi. Kestävyys – heikko. Venytys – miinuksen puolella. Ja niin edelleen. Sivuja selatessa reality iskee naamalle kuin märkä rätti. Ja se on hyvä se; et pysty mitenkään enää kaunistelemaan, että ”vähän vaan painoa tullu” ja ”ei se näy peilissä niin pahana” ja ties mitä muuta friikkiä, mitä ihminen itselleen selittelee, kun ei halua myöntää kuinka paljon homma on lähtenyt vanttuista.

En pysty sanoin kuvailemaan sitä kuvotuksen ja häpeän tunnetta, kun tutkin omia saavutuksiani. Olen puolivälissä kahtakymmentä, mutta kroppani on kuusikymmentä vuotiaan. Joku mättää aivan taivaan varmasti. Alamäki on jo tovi sitten lähtenyt metsän puolelle. Nyt ei auta enää turvallisesti kotitiloissa heilutettu kahvakuula. Pakko lähteä ihmisten ilmoille, köyhdyttää kukkaroa, arvostelevien katseiden alle, jonkun ulkopuolisen ruoskittavaksi. Nyt on pakko.

Tällainen raaka herätys ei ole ihanteellinen. Koskaan ei saisi päästää itseään siihen pisteeseen, että joudut hälyttävällä tasolla tajuamaan, kuinka vitun perseelleen sulla on viime aikoina mennyt. Että lähdet siitä hattu kourassa kipuamaan ylöspäin ja nöyrtymään siihen ajatukseen, että luonnollisestikin kaikki on mennyt väärin. Väärin väärin väärin! Kun luulit pärjääväsi omin avuin, seisovasi omilla jaloilla ja handlaavasi oman lautasmallin. Raivo suonissa sykkien mä joudun myöntämään olleeni väärässä. Se ei ole helppoa.

Joten, uutta bensaa koneistoon. Varasin kolmen päivän kokeilujakson työpaikan lähellä olevasta kuntosalista. Ei muuten ollut helppoa löytää tämänkään kokoisesta kaupungista kuntosalia, jossa on tilat myös vain naisille, aukioloajat kattavat, hinta meikäläisenkin lompakolle sopiva, riittävän matkan päässä, mahdollisuus erilaisiin ryhmäliikuntoihin, ei hysteeristä sitoutumista – yritin metsästää sellaista, jossa jäsenyys on toistaiseksi voimassa oleva, ei joka kuukauden avioliittoa. Tavoilleni uskollisena suoritin kahden tunnin perusteellisen tutkimuksen, jonka aikana hylkäsin suurimman osan valikoimasta.

Otan myös uimisen takaisin listoille. Käyttämässäni hallissa on onneksi näitä kymmenen kerran kortteja, jotka ovat kaksi vuotta latauksesta voimassa, joten se ei vaadi pakonomaista käyttöä. Aukioloajat ovat liian naftit, etenkin jos haluaisi uida edes suurinpiirtein rauhassa ilman ympärillä riekkuvia lapsiperheitä ja joka väylän tukkivia eläkeläisiä, jotka tietenkin valtaavat koko altaan ja jolla ei luonnollisestikaan ole kiirettä tehdä yhtään mitään – toisin kuin meillä nuorilla, työssäkäyvillä ihmisillä.

Rassaan omaa ruokalistaani vielä enemmän kuntoon. Kaivoin joskus alkuvuodesta ostamani ruokapaketin ohjeet takaisin keittiön tasolle. En pitänyt sen orjallisesta kelloruokailusta tai sen ehdottamista järkyttävistä safkamääristä, mutta siinä oli loistava opasviitta, mitä saa ja ei saa syödä. Tietysti nyt, jos alan enemmän treenaamaan, tomumaja alkaa vaatimaan lisää ruokaa, jolloin menun määrät loksahtavat kohdalleen. Mutta otetaan nyt asia kerrallaan, etten hengästy heti alkuun ja saa sydänkohtausta – tulosten perusteella se riski on defcon 5.

Kuntotesti itsessään oli oikein mukava kokemus. Olin kahden kollegan kanssa samaan aikaan, jolloin meidän välinen tsemppaus oli hyvä, eikä tullut sellaista ”en mä kehtaa” oloa. Sinne lähdettiin haastamaan itsensä ja auttamaan lasten ja nuorten hyvinvointia. Oli todella vastenmielistä kuulla seuraavana päivänä töissä, kuinka osa testissä käyneistä työkavereista kierteli osastoilla kyselemässä muiden tuloksia ja rehvastelemassa omillaan. Mulla napsahti hermo jumiin samantien ja älähdin heti, etten tiennyt kyseessä olevan jonkinlainen kilpailu vaan oletin, että yhdessä työyhteisönä vedetään samaa narua yhteen suuntaan. Olin näemmä liian naiivi.

No, omia tuloksia en kertonut muille kuin perheelle. Esimerkiksi kyykkyjen määrä olisi ollut isompi, jos olisin vaivautunut hyppimään rusakon tavoin (niin kuin muut teki) minuutin aikarajan sisällä. Mutta halusin tehdä rauhallisesti ja puhtaasti, siksi alhainen lukema. Onpahan siitä varaa parantaa. Myöskin kuntopyörän päällä olisin viihtynyt parikin minuuttia pidempään, mutta katsoin tulevaisuuteen ja totesin, että mielummin lopetan nyt kuin vedän itseni piippuun, jolloin loppuosa testistä kärsii. Punneruksista arvasin, etten ranteiden ja painon takia pysty tekemään kuin ihan pari hassua. Siinä mä vähän yllätin itseni. Venytys, kuten sanottua, meni miinuksen puolelle. Vatsa otti tielle ja takareidet olivat niin kireänä, että täytyy ruveta iltaisin harrastamaan venyttelyä. Vatsalihaksiakaan en jaksanut montaa.

Alkurima on asetettu ja se ei ole siis kovinkaan korkealla. Ainoa positiivinen puoli on se, että tästä on todellakin helppoa lähteä parantamaan omia suorituksiaan niin naurettavan heikosti se meni. Hävetti myöskin oma itkeminen, onneksi hikoilin siinä vaiheessa sen verran runsaasti, ettei kukaan nähnyt kyyneliä. Mä en ole julkinen itkijä, en ole koskaan ollut.

16 viikkoa käynnistyy siis huomenna. Välissä on tietysti pahimmat ansakuopat – omat synttärit, pikkujoulut, joulu ja uusi vuosi. Syvä hengitys ja tulta päin!

avatar

Mii

Valot pimeyksien reunoilla

16.10.2017 Yleinen

Näemmä syksyn harmaiden arkipäivien ohella, jolloin satoi kuin ämpäristä kaatamalla, keksin itselleni kaamomasennuksen ja yllätys yllätys! – dieetti pysähtyi. Tai ei varsinaisesti pysähtynyt, mutta hidastui huomattavasti. Söin edelleen terveellisesti, mutta herkkupäivänä homma meni kunnolla överiksi ja virallinen karkkipäivä saattoi jatkua jopa kolme päivää. Siis täydellinen plus-miinus-nolla tilanne, kun ottaa huomioon kuinka urheellisesti vedin kasviksia ja vihanneksia.

Myönnetään, lenkkeiliy jäi inhottavien kelien takia vähemmälle ja juuuri siitä syystä yritin syödä oikein extraterveellisesti ettei vähäinen liikunta vaikuta radikaalisti painoon. Mutta paino jojoili edes takaisin, kävi pahimmillaan 99,8kg tietämillä ja jäi sen jälkeen karusellimaisesti pyörimään 98,5-99,4kg välille. Epätoivo alkoi taas iskeä.

Sitten tapahtui pienimuotoinen ihme. Työpaikan puolesta tarjottiin kaikille halukkaille proggista. Hölmösti, mutta osuvasti nimetty ”liiku ja auta” projekti antoi mukavan motivaattorin liikkumiseen. Toisin sanoen mitä enemmän teet, sitä enemmän lahjoitat hyväntekeväisyyteen. En pidä itseäni Äiti Teresana, mutta olihan tuo kiva lisä. Varsinkin nyt, kun kaipaa pientä patistelua ja tuuppausta.

16 viikkoinen yhteisprojekti työtovereiden kanssa kuulostaa aika mielenkiintoiselta. On tiedossa jo etukäteen, että osa jättää leikin kesken. Ihan jo tilastojen mukaan. Pari ihmistä, jotka todella olisivat olleet pienen liikuntarupeaman tarpeessa (minun mielipiteeni) ei ilmoittautunut mukaan. Ja sitten tietysti jokaisella työpaikalla on niitä, ketkä ovat jo valmiiksi ihan järkyttävässä tikissä – se luo pientä painetta.
Joten tänään on edessä kuntotesti. Olen viimeksi käynyt sellaisessa kymmenen vuotta sitten. Silloin olin nuori ja tyhmä. Kuvittelin itsestäni liikoja. Vähän samansuuntaisia ajatuksia kuin viime vuonna keimailessani peilin edessä ”no en mä nyt niiiiiiiin lihava ole” Itsensä huijaamista aivan puhtaasti.

Vuonna 2007 sanoin itselleni, että ”kyllä mulla kuntoa riittää” Joo voin kertoa, ei riittänyt. Mutta nuoruus on vaarallinen asia ja siinä tulee ego tielle. Vedin itseni siellä muiden oikeasti harjoitelleiden ja terveellisesti eläneiden teinien kanssa ja piiputin itseni niin, etten meinannut selvitä hallista ulos ollenkaan. Muistan juosseeni radalla niin kauan, että olin ihan satavarma, että kuulin keuhkojeni rasahtelevan.

Nyt olen vanha rusina ja viisaampi – ainakin joissain asioissa. Tällä kertaa yritän täysillä, tietenkin, mutta tiedostan omat rajani. Ei aja kenenkään etua, että vedän itseni puolikuolleeksi, koska mun pitäisi ajaa sieltä pois. Pimeällä. Siinä on aika monta riskiä otettavaksi. Olen myöskin erittäin realistinen oman kroppani kanssa. Tiedän, että lihaskuntoni on aivan nollalukemissa, samoin kestävyys. En ole aikoihin tehnyt muuta kuin kävellyt. Juokseminen tulee olemaan…sanotaanko mielenkiintoista.

No, tuleepahan vertailukelpoista dataa. Ja julma totuus kaadettuna jääkylmänä vetenä niskaan. Nyt liikut, läski! Nyt lakkaat marinoitumasta suklaassa ja pikaruuassa! Olen tänään pitänyt itselleni raakoja saarnoja. Se auttaa. Saan pohjalle sopivaa raivoa.

Katsotaan miten pulleron käy.

 

avatar

Mii

Projekti jatkuu

9.9.2017 Yleinen

Syksy on täällä ja sen harmaiden, ankeiden, sateisten päivien mukana tulee myös uusi into. Minä kuulun ehdottomasti syksyihmisiin. Jokin siinä pimeässä, viileässä vuodenajassa viehättää. Ehkä se, että kun on onnistuneesti tapellut tuulta ja vesisadetta vastaan ja pääsee kotiin kuumaan suihkuun ja hyvällä omallatunnolla sohvalle nyhjäämään. Ehkä se, että saa polttaa loputtomasti kynttilöitä. Ehkä se, että aamuisin haistaa ilmassa pakkasen ensimmäiset tuulahdukset. Ehkä se, että reilu kolme kuukautta ja on joulu. Kyllä, olen myös jouluihminen.

Olen taistellut painonpudotusprojektini kanssa iäisyyden. En tiedä, mitä tein viimein oikein, mutta kesän hiostavina päivinä paino lähti yllättäen putoamaan. Hitaasti, mutta vakaasti. Ensin kilon, sitten puolitoista, lopulta kaksi ja PUM! yhtäkkiä numerot näyttivät 97,1kg. Se on vieläkin aivan helvetisti liikaa, mutta jessus mä olin tyytyväinen. En omasta mielestäni ollut muuttanut systeemiäni mitenkään. Leipää olin vähentänyt mittavasti ja vaihtanut sen riisikakkuihin ja hapankorppuihin – sivumennen sanoen, ihminen kykenee syömään vain tietyn verran riisikakkuja. Viimeisinä työpäivinä ennen lomaa olin alkaa kiljua, kun kaivoin riisikakkupakettini kaapista.

Lomalla lähdettiin Kreikkaan latailemaan akkuja ja arvattavasti siellähän tuli melkein 3kg takaisin, juomalla ja syömällä kuin mielipuoli. Mutta se ei ahdista. Tiedän sen olevan nestettä. Tunnen itseni lähinnä turvonneeksi kuin kaasulla täytetty ilmapallo, mutta en varsinaisesti läskiksi. Söin viikon aikana koko vuoden edestä vaaleaa leipää, pekonia, croissantteja, ranskiksia ja pihvejä erilaisissa kastikkeissa. Söin aivan naurettavan vähän mitään salaatti – tai hedelmäpitoista. Mutta oli se sen arvoista! Loma oli loma, kun ei tarvinnut miettiä mitä suuhunsa laittaa ja tiesin, että päästessäni takaisin syksyiseen kotisuomeen, arjen mukana palaisi tarkat rutiinit ja kiellettyjen ruoka-aineiden lista olisi pidempi kuin sallittujen.

Kuten olen aikaisemmin maininnut, en ole halunnut ottaa tätä elämäntaparemonttia kuolemanvakavasti. Niin kuin sillä asenteella, ettei koskaan ikinä enää mitään hyvää. Sano ei täytekakuille (okei, niitä en syö muutenkaan mutta…) karjalanpiirakoille, suklaalle, irtokarkeille, pringlesseille ja mäkkärin kultaisille kaarille. Olen toki suhtautunut liikalihavuuteni asiaan kuuluvalla vakavuudella ja asenteella, etten mätä turpaani ihan mitä sattuu, mutta en ole myöskään ruoskinut itseäni henkihieveriin mikäli viikossa on yhden karkkipäivän sijaan kaksi tai joku tarjoaa töissä tekemiään korvapuusteja ja onkin vasta keskiviikko.

Toki ihan periaatteesta olen sanonut välillä ei. Lähinnä omaa kroppaani kuulostelemalla. Mikäli sisäinen läskidemonini kirkuu hysteerisenä karkkiisipsiipatonkii niin olen todennut heti, että ei. Ei mitään. Nyt suu suppuun ja vedä sitä salaattia naamaan. Ja sitten, kun se on lopettanut kiukuttelunsa, olen sallinnut jonkun pienen jutun. Jos on tehnyt mieli. Mikä on jännä juttu, useasti ei ole oikeasti tehnyt mieli. Olen taulukoinut mielihalun 1-10 asteikolle ja kysynyt itseltäni, tekeekö oikeasti mieli, koska olet syönyt viikon kiltisti vai haluatko syödä vaan koska tv:stä tulee X leffa, ulkona vihmoo ja myrskyää ja vedit just 5 kilometrin lenkin säätä uhmaten.

8/10 kerrasta olen jättänyt syömättä, koska mun ei varsinaisesti tarvitse. Ja olen tietysti ollut ylpeä itsestäni. Nyt jollakin saattaa henki ahdistua jo, herrajumala millasta laihduttamista! Mutta tämä toimii mulla. Saattaahan se kuulostaa omituiselle, vähän typerällekin. Mä kokeilin tarkkaa, kellonorjuuttamaa ruokavaliota. Ei toiminut. Se alkoi viikkojen kuluessa tuntua pakkopullalta – heh heh. Tuijotin ahdistuneena kellotaulua, koska täytyy syödä taas hevosen kokoinen protskuannos, vaikka edellinenkin sulaa edelleen suolistossa. Ei ole nälkä, mutta syötävä on, koska tämä raamatun paksuinen nivaska niin käskee. Joo, ei kiitos. Erittäin hyvä, jos jollekin toimii! Mutta täytyy ymmärtää, että ihmiset laihduttavat eri tavalla. Onko prosessilla niin väliä, jos päämäärä on kuitenkin sama?

Tällä mun puolivillaisella pyristelyllä paino kuitenkin putosi. Olen painottanut kasviksia ja marjoja, salaattikin alkoi jossain kohtaa pursuta ulos onteloista, vaikka mä pidän itseäni todella hyvänä varioimaan niinkin tylsää ruoka-ainesta. Koska en syö aktiviisesti punaista lihaa, lihaosasto lautasella oli toisinaan hyvinkin onneton. Kanakin jäi useamman kerran ostamatta, koska pelkäsin jo muuttuvani sellaiseksi. Kalaa söin hävettävän vähän. Lähinnä erilaiset keitot, kasvismösselöt tasoa gratiini, wokit jne. ja hedelmät olivat kesän polku, mitä pitkin taivalsin.

Koska haluan olla optimistinen ja nähdä kolminumeroisen vaakalukeman edessä kaksinumeroisen, en merkkaa lomakiloja ylös tänne vaan laitan itseni ikään kuin paussille ja kun saan ylimääräiset pudotettua ja ollessani taas 97,5 jatkan laskemista. Olisi liian ankeaa laittaa, että ensin oli 100kg, sitten 97 ja sitten taas 100kg. En tiedä, voiko sitä sanoa huijaukseksi, mutta oli miten oli – näillä mennään.

 

avatar

Mii

Hei hei mitä kuuluu

5.6.2017 Yleinen

Viimeksi tuskailin, kuinka sitkeän, ahkeran ja omistautuneen yrittämisen jälkeen en vain nähnyt itsessäni edistymistä. Senttejä oli luotettavan kotimittauksen jälkeen lähtenyt noin 4, mikä oli tavoitteeseen nähden melkoinen pettymys. Paino heilui edestakaisin 100-102 kg:n välillä. Vitutti. Siinä synkeän syvässä suossa annoin periksi. Niinhän mä teen aina. Hanskat tiskiin ja tiski ikkunasta pihalle. Ihan sama. Kun näköjään paino ja kroppa näyttää edelleen samalta huolimatta siitä kuinka uskollisesti pupellan vihanneksia ja salaattia niin olkoot. Kuolen 40 lihavuuteen, taco kädessäni.

Pari kuukautta sitten päätin, että nyt nainen ryhdistäydyt ja hommaat ammattiapua, joten tilasin netistä tuotepaketin, jossa opetetaan syömään oikein ja oikeita määriä ja samalla sain myös liikuntaohjeistuksen. En sano mistä paikasta, ettei tule tuotesijoitteluja, mutta paketti oli kuitenkin onnistunut, vaikka en sitä orjallisesti noudattanutkaan vaan pidin sitä lähinnä kattavana ohjenuorana mitä syödä ja kuinka usein. Paketissa varoiteltiin, että ruokavalion seurauksena paino saattaisi jopa nousta. Mua vähän hirvitti se. Plussalukemiin ei ollut varaa. Hyppäsin vaa’alla jatkuvasti ja seurasin hysteriaan asti, kuinka numerot pyörivät satojen grammojen välillä kuin hyrrä.

Sekään ei auttanut.

Totesin, että la vida loca ja hautasin ohjeet kaappiin. Sen jälkeen olen kyllä katsonut mitä syön, mutta en mittaa, kyttää tai stressaa. Jos haluan syödä suklaata, mä syön. En kolmea levyä, vaan patukan. Kohtuus kaikessa. Lakkasin miettimästä niin tarkkaan. Stressi ei ole tehnyt mulle mitään palveluksia, päinvastoin. Mulle ei vaan toimi se, että tuijotan kellosta koska on syötävä taas, vaikka ei olisi yhtään nälkä.

Ja kuinka ollakaan kävin vaa’alla puolitoista viikkoa sitten, ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen. BOOM, sama vaakalukema mitä aloittaessani proggista. Eli vaikka olen syönyt sen jälkeen päin vittua ja liikuntakin on rajoittunut lähinnä kevyisiin kävelylenkkeihin, niin paino ei ole noussut. Kai sitä voi kutsua voitoksi.

Mulla on ollut viime aikoina töissä vähän paska sauma. Olen oikeasti loman tarpeessa, joten aloin purkaa turhautumista kävelemällä ja tartuin taas kahvakuulaan. Kävin uudestaan vaa’alla eilen. Kaksi kiloa. Multa on lähtenyt kaksi kiloa. Puoleentoista viikkoon. Mä tein sen. Näköjään se auttoi, etten vaan ajattele asiaa. Annan sen mennä omalla painollaan, niin sanotusti.

En sano, että se toimisi kaikilla. Mä yritin kaikkea muuta paitsi päällään seisontaa. Katson yhä, mitä suuhuni laitan, mutta en niin psykoottisen tarkkana. Liikun yhä, mutta en ota paineita, tuleeko nyt tehtyä treeniä vai laiskottaako. Stressittömyys. Se oli avainsana kaikkeen. Kukapa olisi arvanut?

avatar

Mii

Jaksaa jaksaa

19.1.2017 Yleinen

Rehellisesti sanottuna mulla oli vaikea alku. Pidin sitä helppona, mutta olin väärässä. Kun sitkeän vihannestrippailun, metsässä tarpomisen, ylämäkeilyn, hedelmänpopsimisen ja vaa’alla hyppimisen jälkeen numerot heiluivat +-200g aloituspainosta, alkoi meikäläisen otsasuoni pullottaa vaarallisen isona ja tihrustin itkua. Mitä mä teen väärin? Vollotin äidille (joka on ikuinen laihduttaja ja taatusti kokeillut kaikki ihmedieetit) ettei paino vaan putoa. Vaikka kaikkeni teen, eikä repsahduksiakaan ole ollut. Äiti yritti lohduttaa ja sanoi, että alku on aina hidasta ja että mun pitäisi ottaa jotain hikiliikuntaa lisäksi.

Ajatuskin siitä, että mun pitäisi läskeineni raahautua lähisalille ähisemään, sai mut pakokauhun valtaan. En tiedä, olenko aina vaan eksynyt väärille kuntosaleille, mutta kyllä mä suurimmalta osalta näen niitä pinkeeseen puntattuja herrasmiehiä – ja rouvia, jotka saa mut vihaamaan omaa kroppaani entisestään ja välttelemään koko paikkaa. Puhumattakaan niistä katseista, joita välillä saa, kun tällainen punkero eksyy muuhun kuin crosstraineriin tai juoksumatolle. Eiei, en mä pysty! Stressi vetää tomumajan tukkoon.

Plus olen muutenkin aika epäsosiaalinen laihduttaja. Teen sen mielummin omassa rauhassa, omaan tahtiin ja omalla tavalla. Sitten on tietysti vielä se, että ainakin täällä suunnalla kaikki salit tahtoo pyytää helvetinmoisia kuukausimaksuja ja avioliittoja, että pääset pumppailemaan rautaa, joten jo sekin sai mun niskavillat pystyyn. Mutta oli miten oli, sain äidiltä kahvakuulan, jota se ei itse käytä ja mukaan dvd:n harjoituksista.

Vähän epäileväisenä kokeilin sitten eilen, miten kuula heilahtaa. Ja yllätyin miten helvetin rankkaa se oli! 20 minuuttia ja olin aivan loppu, hiestä märkä ja puuskutin kuin tappiin ajettu hevonen. Se siitä köykäisestä aloituksesta. No, ohjelma olisi jatkunut ties kuinka pitkään, mutta mulla ei voimat riittäneet. Lähdin vielä koiran kanssa lenkille ja loppumatkasta alkoi jalat hakata loukkuun. Kotiinpäästessä koko kroppa vapisi, eikä eväiden teosta meinannut tulla mitään kun kädet löi horkkaa. Mutta tiesipähän tehneensä jotain!

Mulla oli sellainen raukean uupunut fiilis, kun pompin suihkuun ja olisin mieluusti jäänyt kotiin töihinlähdön sijasta. Parkkipaikalla, kun yritin punnertaa itseäni autosta ylös huomasin reisilihakset, jotka alkoivat ilmoitella itsestään. Päästin pieniä vinkaisuja aina, kun piti kumartua tai kyykistyä. Illalla yritin venytellä niitä auki ja nyt olo on parempi.

Kävin sitten uteliaisuudesta vaa’alla tänä aamuna. Viimeksi eksyin mittarin päälle maanantaina, jolloin ei merkittävää muutosta ollut tapahtunut ja suutahdin ja jemmasin koko vehkeen pois näkyvistä. Tänään numerot olivat tipahtaneet -1,6kg. Se tuntui huimalta! Olen siis reippaasti alle satasen ja se on tajuttoman hyvä fiilis! Turvallisella puolella ei olla vielä aikoihin, mutta kyllä se sai aikaan sen, että uskon taas itseeni ja ihmiskuntaan. Ja etenkin; jaksan yrittää, enkä luovuta.

avatar

Mii

Revanssi

5.1.2017 Yleinen

Uusi vuosi, uusi minä, uusi alku. Näitä samoja litanioita toistaa jokaikinen someverkosto. Vuoden vaihtumisessa on jotain maagista, joka saa ihmiset heräämään läskihorroksesta. Samoin kuin maanantaissa. Ja huomisessa. Aina se laihdutus alkaa ”huomenna”. Ensi maanantaina. Kuun alussa. Jotain logiikalla kuorrutettua tekosyytä. Niin myös mulla.

Joulun alla lupaavasti lähtenyt rupeama koki pienen takaiskun. Vain pienen, lupaan ja vannon. Vaaka näytti armollisesti vain 300g plussaa aloituspainoon nähden. Ällöttävä kokonaisuus, mutta luojan kiitos, kynnys lähteä taas yhdelle epätoivon mausteiselle ristiretkelle hedelmien ja vihannesten keskelle, on pienempi. Ja helpompi. Oli hyvin iisiä shoppailla ostoskoriin pelkkää vihreää.

Viljatonta, sokeritonta, alkoholitonta. Ja poikkeuksena nyt myös lihatonta. Tarkoittaen punaista lihaa, kanaa ja kalaa syön edelleen. Huomasin joulukuun aikana, että huolimatta mistä ostin ja miten hyvin kypsensin niin punainen liha alkoi maistua mun suussa teurasjätteeltä. Joten kokeillaan toista lähestymiskulmaa.

Kuten sanoin, on ollut helpompaa. Kun jo syksyllä valmistelin itseäni tähän niin houkutusten torjuminen on ollut kivuttomampaa. Ei täysin, mutta alkuun verrattuna huomattavasti. Suurin ongelmakohta on iltavuorojen jälkeen kotiintullessa ja joutuu ajamaan lähikaupan ohi, kun vatsa on olevinaan hirvittävän nälkäinen ja kiljuu nakkeja, ranskalaisia, pakastepizzaa ja nugetteja. Ja suklaata! Osta sitä suklaata!

Mutta olen vähän ylpeä itsestäni. Ei repsahduksia. Neljä päivää tuntuu melkein jo saavutukselta, vaikka se on naurettavan pieni lohkaisu. Tammikuu on vasta alussa. Tässä ehtii tapahtua vaikka ja mitä. Olen kuitenkin melko optimistinen. Ja tietenkin, eihän se yksi lipsahdus pimeälle puolelle kaada ketään. Harmittaa tietysti jälkeenpäin, mutta täytyy yrittää olla ruoskimatta itseään henkisesti tappiin.

Kyllä mä pystyn tähän!

avatar

Mii

Nyt on sinun vuorosi loistaa

15.11.2016 Yleinen

Vaaka näytti maanantaiaamulla vain 400g plussalla, mikä oli posiitivinen yllätys, kun tiesi koko viikonlopun herkutelleen ja liikunnan jääneen. Toki voi olla, ettei kaikki imppaamani rasva ja sokeri ehtinyt vielä pamahtaa hyllyvään vatsaani uudeksi rinkulaksi, mutta oli miten hyvänsä tästä on hyvä palata takaisin sotilaalliseen aikatauluun ja terveellisiin pöperöihin.
Oli mahtavaa huomata lauantaina, miten mulla ei ollut yhtään palavaa hinkua vetää itseeni mättöä, mutta koska tiesin tyttöjen tuovan mukanaan rekkalastillisen verran herkkuja, en kehdannut kieltäytyäkään – olihan sentään mun päivä. Oli pakastepizzaa, jäätelöä ja sipsiä parin eri dipin kera. Sen lisäksi tyhjennettiin viinipulloa. Niin ja bongasin jääkaapista vihreitä viinirypäleitä, ne olikin varmaan buffet-pöydän terveellisin löytö.
Mun tekee harvoin mieli sipsiä. Ihan oikeasti. Ehkä kerran pariin kuukauteen saatan ostaa kotiin pringles-purkin, erittäin harvoin megapussia. Yleensäkin dippailen mielummin kurkku-porkkanaosastoa, koska se ei saa oloa niin tukkoon ja nuutuneeksi esimerkiks just leffaa katsoessa. Nyt kuitenkin söin ihan hyvillä mielin, vaikka olikin perussipsejä eikä maustettuja versioita.
Koska palkkapäivä antoi odottaa itseään tähän päivään asti, jääkaapin anti oli aika köyhä ja söin sunnuntaina pakkasesta löytyneen ranskispussin jämät ja loput jäätelöstä. Ei jää sitten loppuviikoksi kiusaamaan ja huhuilemaan. Jätski on kyllä toinen juttu, mitä en oikeastaan ikinä osta. Edes kesällä. Syön kyllä, jos on tarjolla, mutta kotoota sitä löytyy aniharvoin.
Maanantaiaamuna harmittelin puuron loppumista ja söin pari ruisleipää perinteisillä päällisillä. Yritin hahmotella kauppalistaa päähän. Vaikka yritän käydä mahdollisimman kattavasti kerralla kaupassa, koska marketissa käynti on niin vastenmielistä, että vietän niissä mieluiten mahdollisimman vähän aikaa kuin mahdollista. Mutta koska samalla vihaan neljän ruokakassin kantamista kerralla (ei, yksi kerrallaan niitä ei voi kantaa autosta!) päädyn pomppimaan useampaan otteeseen ostamassa jääkaappiin täytettä.
En ole myöskään mikään erityinen fani suunnittelemaan viikon ruokalistaa etukäteen. Miten sitä maanantaina tietää, mitä perjantaina haluaa syödä? Se saattaa olla yksi laihduttamisen perussäännöistä, mutta ei vaan taivu mulle.
No, lopulta ostin kaiken mitä kauppalistalla oli – paitsi pakasteet. Ne tahtoo multa usein jäädä. Kävelen jotenkin laput silmillä niiden ohi ja etsin kassaa, jossa jono ei ole parkkipaikalle asti. Ei ollut kuitenkaan vaarallinen asia. Mulla oli kolme kassia tupaten täynnä ja kukkaro aavistuksen kevyempi.
Mä olen todennut, ettei nälkäisenä voi mennä kauppaan. Nytkin kello oli lähemmäs neljä ja ruuhkahelvetti pahimmillaan. Tunsin kuinka suolisto alkoi mouruta takin alla. Sylkeä nousi suuhun, kun kävelin täytettyjen patonkien ohi. Sinnikkäästi kahlasin kaupan läpi ilman ainuttakaan heräteostosta. Uskalsin pinkaista karkkipuolelle sen verran, että etsin käsiini pastilli-rasian, jota tykkään imeskellä töissä. Vähentää makeanhimoa ja jättää raikkaan hengityksen. Mun mielestä asiakaspalvelija ei saa haista.
Vietyäni kassit autoon tein kuitenkin myönnytyksen. Kävin ostamassa hesestä salaatin. Oikeasti salaatin. Siemensekoitus ja kaikki. Ceaser-kastike vähän rokotti pisteitä, mutta kaikkien muiden paheiden lisäksi mä olen äärettömän nirso mitä tulee kastikkeihin ja dippeihin.
Kotiin tultua vedin syntisalaatin naaamaani, täytin astianpesukoneen odottaessani että ruoka sulaa ja lähdin sitten koiran kanssa lenkille. Oli aika kiva napakka pikku pakkanen. Harmi, että meidän suunnalla lenkkireitit käsittää pimeään aikaan sen, että kävelet tuota yleistä tietä edes takaisin. Koska ympäri ei pääse. Maalla asumisen riemuja.
Mittasin huvikseni matkan sportstrackerilla. 3,46 kilometriä. Ei huono, mutta paremminkin vois olla. Huomenna on vapaa, joten pääsee kunnolla lenkille. Ihan valoisaan aikaan.

Ai niin. Huomasin maanantai-illalla, että unohdin syödä. Ei vaan ollut tippaakaan nälkä ja siinä netflixin kanssa touhutessa se vaan…lipsahti mielestä.  Joten tankkasin seuraavan kerran vasta tänä aamuna. Kävin huvikseni vaa’alla. Se oli nipin napin alle 100kg. Tarkasti sanottuna 99,9kg. Uskalsin huokaista ääneen.

Kynnys ylitetty.

avatar

Mii

Länsirintamalta ei mitään uutta

11.11.2016 Yleinen

Mulla meinas pimahtaa kuuppa tässä taannoin, kun eksyin vaa’an päälle ja huomasin kolminumeroisen luvun. Ei saatana. Ei vittu. Pelkäämäni satanen lävähti ruutuun niin, että hetken mulla helisi nupissa ja meinasin saada hyvin eeppiset itkupotkuraivarit. Mutta mitäpä se olisi hyödyttänyt? Itse tiesin, miten perseelleen mulla on syömiset menneet. Muutto ja sen päälle remontti veti mun intomittarin raivonpunaiselle. Olin jatkuvasti ärtynyt ja tankkaamani sokeri-rasva-skeida määrät eivät ainakaan parantaneet asiaa. Mutta se oli helppoa ja nopeaa, se riitti siinä vaiheessa.

Myöskin liikunta jäi. Taapertelin koiran perässä sänkipelloilla, annoin sen remuta mielensä mukaan, heitin palloa, tein jälkijuttuja ja muutenkin annoin itseni olla. Jotenkin sairaalla tavalla onnistuin huijaamaan itseäni, että eihän se kolme päivää peräkkäin mäkkärin autokaistalla nyt näy missään. Kyllä voi ihminen olla pipi. Totta kai se näkyy! Kalorimäärät huitelee taivaissa, rasvasta ja tukkeutuneista verisuonista puhumattakaan. Jossain kohtaa alkoi närästys, mahan yläpuolta kuumotti, vasen käsi pisteli välillä…sellaisia pieniä hälyttäviä varoitusmerkkejä.

Luojan lykky, että rahatilanne heitti kapuloita rattaisiin ja keskityin tyhjentämään kaappeihin keräämiäni väliaikaisratkaisuja kuten säilykeananasta, hernekeittoa, pussisysteemejä ja pakastekeittoja. Ja kun sitten astahdin vaa’an päälle saadakseni elämäni suurimman slaagin, tiesin, että nyt jumalauta vittu perkele olisi tehtävä jotain. Hukkaan parhaimmat vuoteni siihen, että olen kuin kävelevä laardikasa. Ketä semmoiseen haluaisi vartensa painaa? Ei ketään. Hyvä kun itse kykenee katsomaan itseänsä peilistä ilman että yökkää dramaattisesti.

Joten tukeva niskalenkki syömisistä. Ei tunnesyömistä. Ei iltanapostelua. Mäkkäri jäi onneksi toiseen kaupunkiin 15 kilometrin taakse, joten ihan heti ei tee mieli hurautella hakemaan kahden euron nugetteja ihan vaan koska vähän tekee mieli. En ole muutenkaan ollut mikään innokas ”tekee mieli karkkia, lähden hakemaan” vaan tyydyn kärvistelemään kotona ja pupeltamaan jääkaapista jotain korvaavaa.

Pahin on ehkä olla ostamatta kassojen vieressä olevia suklaapatukoita. Ne tahtovat yleensä olla niin tyrkyllä jossain tarjouksessa, että nälän ja demonien riivaamana sitä yleensä eksyy ottamaan sen neljä patukkaa kahteen euroon. Olen itsekin kassalla töissä ja vaikka duunissa niitä patukoita löytyy oikealta ja vasemmalta niin jostain syystä ne vähän niinkuin kuuluvat kalustoon eikä niitä osaa himoita. Ainoastaan äärimmäisissä tapauksissa. Kismet ja Snickers on yleensä se mihin mä kompastun.

Eli tässä vedettiin nyt puolitoista viikkoa tarkan ruokavalion alla.

Aamupalaksi puuroa, nokare hilloa (tai hillon loppuessa margariinia) ja yksi hapankorppu juustolla. Kahvia maidolla ja pieni tuoremehulasi, että saa lääkkeet nielaistua. Töissä välipalana viiliä, jotain hedelmää (klementiini, banaani, päärynä ja molemmanvärisiä viinirypäleitä nyt pyörineet laukussa mukana) joskus pähkinöitä. Ruokajuomana vettä.

Toisena välipalana oli kolmena päivänä pilttiä, hapankorppua ja hedelmä. Muina päivinä söin ruisleipää, jossa oli salaattia, juustoa, kinkkua ja kurkkua päällisenä.

Kotona söin päivälliseksi valmismuusia ja nakkikastiketta, porkkanaraastetta, ananasta ja puolukkahilloa. Seuraavana päivänä oli lohipataa lopuilla salaattiaineksilla. Yksinasuvana ei todellakaan jaksa joka päivä pomppia kaupassa ostamassa yhtä päivää varten ruoka-ainekset vaan syön mielummin useamman päivän samaa sapuskaa. Ruokajuomana maitoa ja vettä.

Iltapalaksi yleensä ruisleipää samoilla päällisillä kuin töissäkin. Yksi ilta piti tehdä munakas ja heitin juustoraasteen jämät joukkoon. Olikin mennyt raaste huonoksi ja jäi munakas syömättä. Tarjoilin sen lopulta koiralle.

Mulla oli selkeä suunnitelma vetää kevyemmin ihan jo oman terveydenkin takia, mutta tiesin, että synttärit olisivat nurkan takana (eli tänään) joten pudotin viidessä päivässä parisen kiloa. Koska tänään lupasin mennä syömään työkaverin kanssa, mäkkäriin kuinkas muutenkaan. Oltaisiin menty muualle, mutta palkkapäivä on vasta maanantaina ja molemmilla kukkaro huutaa onttouttaan. Joten mikäs siinä, mäkkäri on meille vähän sellainen inside-vitsi, jota kukaan muu ei tajua.

Huomenna pidän eliittilähipiirille pienet iltamat ja tytöt kovin puhuivat pizzasta, joten tänään olen edelleen panostanut kevyeeseen ruokavalioon. Aamupalaksi hävettävän vähän puuroa – koska muistin, että mulla oli enemmän ja muisti petti – ja vadelmia, kaksi hapankorppua juustolla ja klementiini. Päiväksi surautin sauvasekottimella maitorahkasta, banaanista ja lopuista vadelmista smoothien. Hetken päästä olen lähdössä koiran kanssa lenkille. Siellä on mahtava ilma! Lunta, pakkasta ja aurinko. Ja mulla luonnollisesti vapaapäivä.

Kävin viime viikolla hakemassa kaverin luota kuntopyörän ja testasin sitä ujosti aamulla. Pattereiden vaihdon jälkeen toimi näyttökin, joten matkan ja kaloreiden mittailu helpottui. Aamulla ponkaisin myös vaa’alle. 400g ja paino tipahtaa satasen alle. Vain 400g. Se ei ole edes puolta kiloa. Kyllä sä pystyt siihen läski!

Kohti ääretöntä – miljoonannen kerran!

avatar

Mii

Lähtötilanne

13.7.2016 Yleinen

Mulle oli muutama perusasia selvillä, kun aloitin taas yhden epätoivoisen elämänmuutos-laihdutusprojektin. En halunnut kokeilla mitään ihmedieettejä tai nälkäkuureja, vaan pitäytyä normaalissa kotiruuassa vähemmillä rasvoilla ja sokereilla. Tunnen itseni niin hyvin, että liika kalorinlaskenta ja kikkailu safkan kanssa rysäyttäisi projektin ekaan isoon mäntyyn, joten parempi lähteä hissukseen liikenteeseen. Muutos ei tapahdu hetkessä ja on parempi vähentää kuin lopettaa kokonaan. Vähän niinkuin tupakanpoltto viitisen vuotta sitten. Kyllä mä pystyn tähänkin!

Aloituspaino on 98kg ja pituus 161cm. Se ei ole vähän. Se on aika hitosti liikaa mun kokoiselle hobitille. BMI siis tietää kertoa, että kyseessä on vaikea ylipaino ja kyllähän tyhmempikin tajuaa, ettei se normaalia nähnytkään. Peilikuva ei ole näyttänyt hyvältä aikoihin, olo ei ole hyvä vaan erittäin epävarma ja mua harmittaa se, että viime vuonna pudotin vahingossa 10kg käymättä vaa’alla tai kikkailematta ruokien kanssa. Se vaan tapahtui.

Silloin olisi ollut hyvä pitää flow päällä, mutta ylpistyin ja mopo lähti käsistä ja kunnolla lähtikin! Vedin itseeni niin paljon e-koodeilla kyllästettyä valmismoskaa, että heikompaa hirvittäisi. Kuulun myös näihin tv:n edessä napostelijoihin, koska jääkaappi on aivan liian lähellä ja maha sitä mieltä että ”kyllä sulla on nälkä oltava vaikka vasta puoli tuntia sitten söit kokonaisen elefantin”

Enivei. Jostain ammensin taas alkukantaisen taistelutahdon, etten tahdo näyttää pomppupallolta koko loppuelämääni. 100kg kolkuttelee ihan nurkan takana. Se pelottaa vähän helvetisti. Ei tämä ylikypsä päärynä kiehdo edes vastakkaista sukupuolta. En ole kolmeakymmentäkään ja tunnen olevani sairas. Alkavat verenpainetaudit ja sydäninfarktit kummittelivat mielessä. Joten kysyin itseltäni, tätäkö sä todella haluat? Ennenaikaiseen hautaan ja diabetekesen? Hengästyä kun solmit kengännauhoja? Ikuisen häpeän kun kroppa ei taivu ja näyttää joka suunnalta katsottuna pullataikinalta?

Tahdon muuttua. Tahdon näyttää hyvältä ja tuntea oloni hyväksi. Nyt siltä ei tunnu. Eikä näytä.

20160711_112308~2

98kg

20160711_112303~2

98kg