avatar

Mii

Pitkä on matka helvetistä ylös valoon

8.11.2017 Yleinen

Dante sen sanoi. Helppoa ei tule olemaan. Sen mä tiesin jo etukäteen. Jos tämä olisi helppoa, en olisi 30kg ylipainoinen ja rapakunnossa.

16 viikon projekti on käynnistynyt – no, ihan ookoosti. Koska tunnen itseni läpikotaisin arvelin totuudenmukaisesti, että kaavailemani kova aloitus löytää jossain kohtaa jarrun ja alan himmailemaan. Niinhän siinä kävi. Missään tapauksessa en ole palannut takaisin vanhoihin tottumuksiin, mutta paremminkin voisi mennä. Liikkumisessa vaikeinta on lähteminen. En meinaa millään saada itseäni ovesta ulos.

Jotain muutosta on kuitenkin tapahtunut. Täysin spontaanisti muutamakin eri ihminen kehaisi, että figuurini on hoikistunut. Hiukan hämmentyneenä kiittelin kohteliaisuudesta ja kotona yritin nähdä saman kuin he. No jaa, ehkä mä vähän olen. Vai olenko? Ruusunpunaiset lasit ovat huijanneet mua aikaisemminkin. Vaa’alla hyppiminen alkaa saada kohta sairaalloisia piirteitä ja mun täytyy haudata se varastoon. Oikeasti, ei saa hysteerisesti tuijotella numeroita.

Olo on ollut keskinkertainen. Silloin, kun tietää syöneensä huonommin kuin muina päivinä, naposteluntarve kasvaa hillittömiin mittoihin ja löydän itseni jääkaapilta useammin kuin kerran. Ei hätää, siellä ei ole mitään, minkä syömisestä voisi tuntea morkkista, mutta mua ärsyttää pelkästään se tapa. Siitä on yllättävän vaikea päästä eroon. Ja pahinta on, että oikeasti välillä yllätän itseni, kun tuijotan vihannesten valloittamia hyllyjä. Ikään kuin kulkisin autopilotilla, enkä edes hoksaisi päätyväni kaapille toiveikkaana siitä, että sinne olisi maagisesti ilmestynyt jotain mättämisen arvoista.

Nukun kai ihan hyvin. Sellaista 8-10 tuntia. Havahdun välillä öisin. En oiken itsekään tiedä mihin. Nukun kyllä uudestaan, mutta toisinaan mua hermostuttaa se.

On muuten ollut jännittävää huomata, miten viidessätoista vuodessa ihmisten mielipiteet muuttuvat. Sain synttärikortin äidiltä, johon oli koottu yksi kuva jokaisesta vuodesta tähän päivään asti. Katselin kriittisesti omaa lapsuutta ja teini-ikää, jolloin pidin itseäni lihavana. Lapsena harrastin ratsastusta, monesti pyöräilin vielä kouluun ja tallille eli liikuntaa tuli kyllä harrastettua. En ole koskaan ollut hoikka, mutta silloinkin olin lähinnä roteva. Tanakka. Siltikin luokkatovereiden mielestä olin läski. Ja siinä uskossa mä olen itsekin ollut.

Yläasteella sama laulu jatkui. Läski. Ysillä lähti mopo käsistä ja pahimpina angstikausina vetelin neljää suklaalevyä päivässä, että kykenin turruttamaan oman henkisen pahanolon. Ylläri, eihän se auttanut. Pahensi vain. Siihen aikaan väitin vastaan, etten ollut läski. En varmasti ollut. Tällä järjellä en ollutkaan. Yli 20 kg kevyempänä, sama pituus kuin tänään.

Mulla on tallessa farkut, joita pidin amiksen ykkösellä. Yllättääkö jotain jos sanon, etteivät ne ole lähelläkään sitä pistettä, että voisin sujauttaa ne jalkaani? Ja silloinkin hoin itselleni olevani tarpeettoman lihava lyllerö. Kun ihmiset kerran niin sanoivat, niin olihan sen oltava totuus.

Ja nyt kun oikeasti olen hälyttävän läski, kukaan ei halua puhua asiasta. Kun viimein hyväksyin itseni ja tiedostin ongelmani, aloin vitsailemaan läskeistäni. Ihmiset vaivaantuvat, vaihtavat puheenaihetta, heiluttelevat väheksyvästi kättään ja mutisevat jotain ”no et sä oo” Anteeksi mitä? Missä te olitte 12 vuotta sitten?

Älkää ymmärtäkö väärin, musta on ihanaa, että mulla on välittäviä työkavereita ja ystäviä, jotka sanovat niin, mutta huomaan ärsyyntyväni siihen toisinaan. Lähinnä siksi, koska niinä hetkinä koen viime vuodet inhottavana flashbackina. Nyt, kun olen myöntänyt ongelman ääneen ja valmis puhumaan siitä, kohtaamaan sen ja kouluajan traumat, kukaan muu ei halua kommentoida. Se on hämmentävää. Toki kaikki aikuistuvat, eikä välttämättä möläyttele asioita samalla tavalla kuin teini-iän myrskyissä, mutta silti.

Hurjasti itseäni puristelemalla aion tehdä töitä, että saan itseni edes 10kg kevyemmäksi. Näin alkajaisiksi. Nyt olen vetänyt kärrynpyöriä jo kolmen kilon pudotuksista, mitä tapahtuu sitten, kun vaaka näyttää ysin edessä kasia?

avatar

Mii

Verta, hikeä ja kyyneliä

22.10.2017 Yleinen

Karu totuus kohdattu. Olen aivan helvetin surkeassa kuosissa.

Kuntotesti suoritettuna ja rehellisesti myönnän, että itku tuli, kun sain tulokset käteeni. Mittarit huutaa punaista niin, että oikein hävettää. Mitä sä oikein olet tehnyt itsellesi!? Hapenottokyky – surkeaakin surkeampi. Kestävyys – heikko. Venytys – miinuksen puolella. Ja niin edelleen. Sivuja selatessa reality iskee naamalle kuin märkä rätti. Ja se on hyvä se; et pysty mitenkään enää kaunistelemaan, että ”vähän vaan painoa tullu” ja ”ei se näy peilissä niin pahana” ja ties mitä muuta friikkiä, mitä ihminen itselleen selittelee, kun ei halua myöntää kuinka paljon homma on lähtenyt vanttuista.

En pysty sanoin kuvailemaan sitä kuvotuksen ja häpeän tunnetta, kun tutkin omia saavutuksiani. Olen puolivälissä kahtakymmentä, mutta kroppani on kuusikymmentä vuotiaan. Joku mättää aivan taivaan varmasti. Alamäki on jo tovi sitten lähtenyt metsän puolelle. Nyt ei auta enää turvallisesti kotitiloissa heilutettu kahvakuula. Pakko lähteä ihmisten ilmoille, köyhdyttää kukkaroa, arvostelevien katseiden alle, jonkun ulkopuolisen ruoskittavaksi. Nyt on pakko.

Tällainen raaka herätys ei ole ihanteellinen. Koskaan ei saisi päästää itseään siihen pisteeseen, että joudut hälyttävällä tasolla tajuamaan, kuinka vitun perseelleen sulla on viime aikoina mennyt. Että lähdet siitä hattu kourassa kipuamaan ylöspäin ja nöyrtymään siihen ajatukseen, että luonnollisestikin kaikki on mennyt väärin. Väärin väärin väärin! Kun luulit pärjääväsi omin avuin, seisovasi omilla jaloilla ja handlaavasi oman lautasmallin. Raivo suonissa sykkien mä joudun myöntämään olleeni väärässä. Se ei ole helppoa.

Joten, uutta bensaa koneistoon. Varasin kolmen päivän kokeilujakson työpaikan lähellä olevasta kuntosalista. Ei muuten ollut helppoa löytää tämänkään kokoisesta kaupungista kuntosalia, jossa on tilat myös vain naisille, aukioloajat kattavat, hinta meikäläisenkin lompakolle sopiva, riittävän matkan päässä, mahdollisuus erilaisiin ryhmäliikuntoihin, ei hysteeristä sitoutumista – yritin metsästää sellaista, jossa jäsenyys on toistaiseksi voimassa oleva, ei joka kuukauden avioliittoa. Tavoilleni uskollisena suoritin kahden tunnin perusteellisen tutkimuksen, jonka aikana hylkäsin suurimman osan valikoimasta.

Otan myös uimisen takaisin listoille. Käyttämässäni hallissa on onneksi näitä kymmenen kerran kortteja, jotka ovat kaksi vuotta latauksesta voimassa, joten se ei vaadi pakonomaista käyttöä. Aukioloajat ovat liian naftit, etenkin jos haluaisi uida edes suurinpiirtein rauhassa ilman ympärillä riekkuvia lapsiperheitä ja joka väylän tukkivia eläkeläisiä, jotka tietenkin valtaavat koko altaan ja jolla ei luonnollisestikaan ole kiirettä tehdä yhtään mitään – toisin kuin meillä nuorilla, työssäkäyvillä ihmisillä.

Rassaan omaa ruokalistaani vielä enemmän kuntoon. Kaivoin joskus alkuvuodesta ostamani ruokapaketin ohjeet takaisin keittiön tasolle. En pitänyt sen orjallisesta kelloruokailusta tai sen ehdottamista järkyttävistä safkamääristä, mutta siinä oli loistava opasviitta, mitä saa ja ei saa syödä. Tietysti nyt, jos alan enemmän treenaamaan, tomumaja alkaa vaatimaan lisää ruokaa, jolloin menun määrät loksahtavat kohdalleen. Mutta otetaan nyt asia kerrallaan, etten hengästy heti alkuun ja saa sydänkohtausta – tulosten perusteella se riski on defcon 5.

Kuntotesti itsessään oli oikein mukava kokemus. Olin kahden kollegan kanssa samaan aikaan, jolloin meidän välinen tsemppaus oli hyvä, eikä tullut sellaista ”en mä kehtaa” oloa. Sinne lähdettiin haastamaan itsensä ja auttamaan lasten ja nuorten hyvinvointia. Oli todella vastenmielistä kuulla seuraavana päivänä töissä, kuinka osa testissä käyneistä työkavereista kierteli osastoilla kyselemässä muiden tuloksia ja rehvastelemassa omillaan. Mulla napsahti hermo jumiin samantien ja älähdin heti, etten tiennyt kyseessä olevan jonkinlainen kilpailu vaan oletin, että yhdessä työyhteisönä vedetään samaa narua yhteen suuntaan. Olin näemmä liian naiivi.

No, omia tuloksia en kertonut muille kuin perheelle. Esimerkiksi kyykkyjen määrä olisi ollut isompi, jos olisin vaivautunut hyppimään rusakon tavoin (niin kuin muut teki) minuutin aikarajan sisällä. Mutta halusin tehdä rauhallisesti ja puhtaasti, siksi alhainen lukema. Onpahan siitä varaa parantaa. Myöskin kuntopyörän päällä olisin viihtynyt parikin minuuttia pidempään, mutta katsoin tulevaisuuteen ja totesin, että mielummin lopetan nyt kuin vedän itseni piippuun, jolloin loppuosa testistä kärsii. Punneruksista arvasin, etten ranteiden ja painon takia pysty tekemään kuin ihan pari hassua. Siinä mä vähän yllätin itseni. Venytys, kuten sanottua, meni miinuksen puolelle. Vatsa otti tielle ja takareidet olivat niin kireänä, että täytyy ruveta iltaisin harrastamaan venyttelyä. Vatsalihaksiakaan en jaksanut montaa.

Alkurima on asetettu ja se ei ole siis kovinkaan korkealla. Ainoa positiivinen puoli on se, että tästä on todellakin helppoa lähteä parantamaan omia suorituksiaan niin naurettavan heikosti se meni. Hävetti myöskin oma itkeminen, onneksi hikoilin siinä vaiheessa sen verran runsaasti, ettei kukaan nähnyt kyyneliä. Mä en ole julkinen itkijä, en ole koskaan ollut.

16 viikkoa käynnistyy siis huomenna. Välissä on tietysti pahimmat ansakuopat – omat synttärit, pikkujoulut, joulu ja uusi vuosi. Syvä hengitys ja tulta päin!

avatar

Mii

Valot pimeyksien reunoilla

16.10.2017 Yleinen

Näemmä syksyn harmaiden arkipäivien ohella, jolloin satoi kuin ämpäristä kaatamalla, keksin itselleni kaamomasennuksen ja yllätys yllätys! – dieetti pysähtyi. Tai ei varsinaisesti pysähtynyt, mutta hidastui huomattavasti. Söin edelleen terveellisesti, mutta herkkupäivänä homma meni kunnolla överiksi ja virallinen karkkipäivä saattoi jatkua jopa kolme päivää. Siis täydellinen plus-miinus-nolla tilanne, kun ottaa huomioon kuinka urheellisesti vedin kasviksia ja vihanneksia.

Myönnetään, lenkkeiliy jäi inhottavien kelien takia vähemmälle ja juuuri siitä syystä yritin syödä oikein extraterveellisesti ettei vähäinen liikunta vaikuta radikaalisti painoon. Mutta paino jojoili edes takaisin, kävi pahimmillaan 99,8kg tietämillä ja jäi sen jälkeen karusellimaisesti pyörimään 98,5-99,4kg välille. Epätoivo alkoi taas iskeä.

Sitten tapahtui pienimuotoinen ihme. Työpaikan puolesta tarjottiin kaikille halukkaille proggista. Hölmösti, mutta osuvasti nimetty ”liiku ja auta” projekti antoi mukavan motivaattorin liikkumiseen. Toisin sanoen mitä enemmän teet, sitä enemmän lahjoitat hyväntekeväisyyteen. En pidä itseäni Äiti Teresana, mutta olihan tuo kiva lisä. Varsinkin nyt, kun kaipaa pientä patistelua ja tuuppausta.

16 viikkoinen yhteisprojekti työtovereiden kanssa kuulostaa aika mielenkiintoiselta. On tiedossa jo etukäteen, että osa jättää leikin kesken. Ihan jo tilastojen mukaan. Pari ihmistä, jotka todella olisivat olleet pienen liikuntarupeaman tarpeessa (minun mielipiteeni) ei ilmoittautunut mukaan. Ja sitten tietysti jokaisella työpaikalla on niitä, ketkä ovat jo valmiiksi ihan järkyttävässä tikissä – se luo pientä painetta.
Joten tänään on edessä kuntotesti. Olen viimeksi käynyt sellaisessa kymmenen vuotta sitten. Silloin olin nuori ja tyhmä. Kuvittelin itsestäni liikoja. Vähän samansuuntaisia ajatuksia kuin viime vuonna keimailessani peilin edessä ”no en mä nyt niiiiiiiin lihava ole” Itsensä huijaamista aivan puhtaasti.

Vuonna 2007 sanoin itselleni, että ”kyllä mulla kuntoa riittää” Joo voin kertoa, ei riittänyt. Mutta nuoruus on vaarallinen asia ja siinä tulee ego tielle. Vedin itseni siellä muiden oikeasti harjoitelleiden ja terveellisesti eläneiden teinien kanssa ja piiputin itseni niin, etten meinannut selvitä hallista ulos ollenkaan. Muistan juosseeni radalla niin kauan, että olin ihan satavarma, että kuulin keuhkojeni rasahtelevan.

Nyt olen vanha rusina ja viisaampi – ainakin joissain asioissa. Tällä kertaa yritän täysillä, tietenkin, mutta tiedostan omat rajani. Ei aja kenenkään etua, että vedän itseni puolikuolleeksi, koska mun pitäisi ajaa sieltä pois. Pimeällä. Siinä on aika monta riskiä otettavaksi. Olen myöskin erittäin realistinen oman kroppani kanssa. Tiedän, että lihaskuntoni on aivan nollalukemissa, samoin kestävyys. En ole aikoihin tehnyt muuta kuin kävellyt. Juokseminen tulee olemaan…sanotaanko mielenkiintoista.

No, tuleepahan vertailukelpoista dataa. Ja julma totuus kaadettuna jääkylmänä vetenä niskaan. Nyt liikut, läski! Nyt lakkaat marinoitumasta suklaassa ja pikaruuassa! Olen tänään pitänyt itselleni raakoja saarnoja. Se auttaa. Saan pohjalle sopivaa raivoa.

Katsotaan miten pulleron käy.

 

avatar

Mii

Projekti jatkuu

9.9.2017 Yleinen

Syksy on täällä ja sen harmaiden, ankeiden, sateisten päivien mukana tulee myös uusi into. Minä kuulun ehdottomasti syksyihmisiin. Jokin siinä pimeässä, viileässä vuodenajassa viehättää. Ehkä se, että kun on onnistuneesti tapellut tuulta ja vesisadetta vastaan ja pääsee kotiin kuumaan suihkuun ja hyvällä omallatunnolla sohvalle nyhjäämään. Ehkä se, että saa polttaa loputtomasti kynttilöitä. Ehkä se, että aamuisin haistaa ilmassa pakkasen ensimmäiset tuulahdukset. Ehkä se, että reilu kolme kuukautta ja on joulu. Kyllä, olen myös jouluihminen.

Olen taistellut painonpudotusprojektini kanssa iäisyyden. En tiedä, mitä tein viimein oikein, mutta kesän hiostavina päivinä paino lähti yllättäen putoamaan. Hitaasti, mutta vakaasti. Ensin kilon, sitten puolitoista, lopulta kaksi ja PUM! yhtäkkiä numerot näyttivät 97,1kg. Se on vieläkin aivan helvetisti liikaa, mutta jessus mä olin tyytyväinen. En omasta mielestäni ollut muuttanut systeemiäni mitenkään. Leipää olin vähentänyt mittavasti ja vaihtanut sen riisikakkuihin ja hapankorppuihin – sivumennen sanoen, ihminen kykenee syömään vain tietyn verran riisikakkuja. Viimeisinä työpäivinä ennen lomaa olin alkaa kiljua, kun kaivoin riisikakkupakettini kaapista.

Lomalla lähdettiin Kreikkaan latailemaan akkuja ja arvattavasti siellähän tuli melkein 3kg takaisin, juomalla ja syömällä kuin mielipuoli. Mutta se ei ahdista. Tiedän sen olevan nestettä. Tunnen itseni lähinnä turvonneeksi kuin kaasulla täytetty ilmapallo, mutta en varsinaisesti läskiksi. Söin viikon aikana koko vuoden edestä vaaleaa leipää, pekonia, croissantteja, ranskiksia ja pihvejä erilaisissa kastikkeissa. Söin aivan naurettavan vähän mitään salaatti – tai hedelmäpitoista. Mutta oli se sen arvoista! Loma oli loma, kun ei tarvinnut miettiä mitä suuhunsa laittaa ja tiesin, että päästessäni takaisin syksyiseen kotisuomeen, arjen mukana palaisi tarkat rutiinit ja kiellettyjen ruoka-aineiden lista olisi pidempi kuin sallittujen.

Kuten olen aikaisemmin maininnut, en ole halunnut ottaa tätä elämäntaparemonttia kuolemanvakavasti. Niin kuin sillä asenteella, ettei koskaan ikinä enää mitään hyvää. Sano ei täytekakuille (okei, niitä en syö muutenkaan mutta…) karjalanpiirakoille, suklaalle, irtokarkeille, pringlesseille ja mäkkärin kultaisille kaarille. Olen toki suhtautunut liikalihavuuteni asiaan kuuluvalla vakavuudella ja asenteella, etten mätä turpaani ihan mitä sattuu, mutta en ole myöskään ruoskinut itseäni henkihieveriin mikäli viikossa on yhden karkkipäivän sijaan kaksi tai joku tarjoaa töissä tekemiään korvapuusteja ja onkin vasta keskiviikko.

Toki ihan periaatteesta olen sanonut välillä ei. Lähinnä omaa kroppaani kuulostelemalla. Mikäli sisäinen läskidemonini kirkuu hysteerisenä karkkiisipsiipatonkii niin olen todennut heti, että ei. Ei mitään. Nyt suu suppuun ja vedä sitä salaattia naamaan. Ja sitten, kun se on lopettanut kiukuttelunsa, olen sallinnut jonkun pienen jutun. Jos on tehnyt mieli. Mikä on jännä juttu, useasti ei ole oikeasti tehnyt mieli. Olen taulukoinut mielihalun 1-10 asteikolle ja kysynyt itseltäni, tekeekö oikeasti mieli, koska olet syönyt viikon kiltisti vai haluatko syödä vaan koska tv:stä tulee X leffa, ulkona vihmoo ja myrskyää ja vedit just 5 kilometrin lenkin säätä uhmaten.

8/10 kerrasta olen jättänyt syömättä, koska mun ei varsinaisesti tarvitse. Ja olen tietysti ollut ylpeä itsestäni. Nyt jollakin saattaa henki ahdistua jo, herrajumala millasta laihduttamista! Mutta tämä toimii mulla. Saattaahan se kuulostaa omituiselle, vähän typerällekin. Mä kokeilin tarkkaa, kellonorjuuttamaa ruokavaliota. Ei toiminut. Se alkoi viikkojen kuluessa tuntua pakkopullalta – heh heh. Tuijotin ahdistuneena kellotaulua, koska täytyy syödä taas hevosen kokoinen protskuannos, vaikka edellinenkin sulaa edelleen suolistossa. Ei ole nälkä, mutta syötävä on, koska tämä raamatun paksuinen nivaska niin käskee. Joo, ei kiitos. Erittäin hyvä, jos jollekin toimii! Mutta täytyy ymmärtää, että ihmiset laihduttavat eri tavalla. Onko prosessilla niin väliä, jos päämäärä on kuitenkin sama?

Tällä mun puolivillaisella pyristelyllä paino kuitenkin putosi. Olen painottanut kasviksia ja marjoja, salaattikin alkoi jossain kohtaa pursuta ulos onteloista, vaikka mä pidän itseäni todella hyvänä varioimaan niinkin tylsää ruoka-ainesta. Koska en syö aktiviisesti punaista lihaa, lihaosasto lautasella oli toisinaan hyvinkin onneton. Kanakin jäi useamman kerran ostamatta, koska pelkäsin jo muuttuvani sellaiseksi. Kalaa söin hävettävän vähän. Lähinnä erilaiset keitot, kasvismösselöt tasoa gratiini, wokit jne. ja hedelmät olivat kesän polku, mitä pitkin taivalsin.

Koska haluan olla optimistinen ja nähdä kolminumeroisen vaakalukeman edessä kaksinumeroisen, en merkkaa lomakiloja ylös tänne vaan laitan itseni ikään kuin paussille ja kun saan ylimääräiset pudotettua ja ollessani taas 97,5 jatkan laskemista. Olisi liian ankeaa laittaa, että ensin oli 100kg, sitten 97 ja sitten taas 100kg. En tiedä, voiko sitä sanoa huijaukseksi, mutta oli miten oli – näillä mennään.

 

avatar

Mii

Hei hei mitä kuuluu

5.6.2017 Yleinen

Viimeksi tuskailin, kuinka sitkeän, ahkeran ja omistautuneen yrittämisen jälkeen en vain nähnyt itsessäni edistymistä. Senttejä oli luotettavan kotimittauksen jälkeen lähtenyt noin 4, mikä oli tavoitteeseen nähden melkoinen pettymys. Paino heilui edestakaisin 100-102 kg:n välillä. Vitutti. Siinä synkeän syvässä suossa annoin periksi. Niinhän mä teen aina. Hanskat tiskiin ja tiski ikkunasta pihalle. Ihan sama. Kun näköjään paino ja kroppa näyttää edelleen samalta huolimatta siitä kuinka uskollisesti pupellan vihanneksia ja salaattia niin olkoot. Kuolen 40 lihavuuteen, taco kädessäni.

Pari kuukautta sitten päätin, että nyt nainen ryhdistäydyt ja hommaat ammattiapua, joten tilasin netistä tuotepaketin, jossa opetetaan syömään oikein ja oikeita määriä ja samalla sain myös liikuntaohjeistuksen. En sano mistä paikasta, ettei tule tuotesijoitteluja, mutta paketti oli kuitenkin onnistunut, vaikka en sitä orjallisesti noudattanutkaan vaan pidin sitä lähinnä kattavana ohjenuorana mitä syödä ja kuinka usein. Paketissa varoiteltiin, että ruokavalion seurauksena paino saattaisi jopa nousta. Mua vähän hirvitti se. Plussalukemiin ei ollut varaa. Hyppäsin vaa’alla jatkuvasti ja seurasin hysteriaan asti, kuinka numerot pyörivät satojen grammojen välillä kuin hyrrä.

Sekään ei auttanut.

Totesin, että la vida loca ja hautasin ohjeet kaappiin. Sen jälkeen olen kyllä katsonut mitä syön, mutta en mittaa, kyttää tai stressaa. Jos haluan syödä suklaata, mä syön. En kolmea levyä, vaan patukan. Kohtuus kaikessa. Lakkasin miettimästä niin tarkkaan. Stressi ei ole tehnyt mulle mitään palveluksia, päinvastoin. Mulle ei vaan toimi se, että tuijotan kellosta koska on syötävä taas, vaikka ei olisi yhtään nälkä.

Ja kuinka ollakaan kävin vaa’alla puolitoista viikkoa sitten, ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen. BOOM, sama vaakalukema mitä aloittaessani proggista. Eli vaikka olen syönyt sen jälkeen päin vittua ja liikuntakin on rajoittunut lähinnä kevyisiin kävelylenkkeihin, niin paino ei ole noussut. Kai sitä voi kutsua voitoksi.

Mulla on ollut viime aikoina töissä vähän paska sauma. Olen oikeasti loman tarpeessa, joten aloin purkaa turhautumista kävelemällä ja tartuin taas kahvakuulaan. Kävin uudestaan vaa’alla eilen. Kaksi kiloa. Multa on lähtenyt kaksi kiloa. Puoleentoista viikkoon. Mä tein sen. Näköjään se auttoi, etten vaan ajattele asiaa. Annan sen mennä omalla painollaan, niin sanotusti.

En sano, että se toimisi kaikilla. Mä yritin kaikkea muuta paitsi päällään seisontaa. Katson yhä, mitä suuhuni laitan, mutta en niin psykoottisen tarkkana. Liikun yhä, mutta en ota paineita, tuleeko nyt tehtyä treeniä vai laiskottaako. Stressittömyys. Se oli avainsana kaikkeen. Kukapa olisi arvanut?

Läbö

1.5.2017 Yleinen

Enpä sitten kirjoitellukkaan heti seuraavana päivänä, vaikka niin uhkailin. Dietti on ollut hyvinkin tahmeeta nyt viime päivät. En oo syöny niin hyvin kun olis pitäny. Syön liikaa ja liian isoja annoksia. Herkkulakko on tänään ollut tasan 2vko joka on mulle suunnattoman pitkä aika. Pariin otteeseen on koeteltu, mutta oon kestäny. Paino ei oo ihan kauheesti tippunu mutta n.3kg. Paino vähän pomppii tossa 86.7-87.7 välissä. Oon koittanu syödä monipuolisesti ja se on ihan onnistunutkin. Edellenkin se määrä ja kuinka usein on ongelma. En ole taaskaan totuttanu itseäni syömään sitä hemmetin aamupalaa…..Se olis tosi tärkee osata syödä. Huomasin myös, että syön liian isoja annoksia töissä. Oon siis työharjottelu jaksolla ja syön työpaikalla ruuan. Oon koittanu välttää syömistä heti kotiin tultuani, koska ei mulla oo nälkä silloin. Oon vaan tottunu siihen, että ku pääsen himaan niin meen suoraan jääkaapille. Taas hitto alkaa uus viikko ja pitäs ryhdistäytyä. Täällä päin on ollu tosi kivoja kelejä viime viikolla ja tänään oli mahtava keli. Siltikään en päässyt liikkeelle. Viime viikolla tosin tein lihaskuntotreeniä kotona ja sain paikat kipeiksi. Siihen kahteen kertaan se kuitenkin jäi. Huh ku kuulostaa nii ala-arvoselta tää toiminta. Ketään muuta ei ole syyttäminen kuin itseään. Tällä hetkellä mä toivon, että saisin edes tuon 10kg pois. Mutta en tosiaan tiedä millä aika välillä. 😀

oops…

11.4.2017 Yleinen

Taas vierähtäny aikaa viime kerrasta. Mulla selvästikki tulee vaan välillä mieli kirjottaa jotain. Olisin ihan sairaan surkee blogin kirjottaja, en siis laske tätä mun höpöttelyä ja kirjoittelua bloggaamiseksi, en tosiaan. Luin tossa mun vuoden ekaa kirjotusta ja kuinka hyvältä se kuulostii. Tuo kirjoitus siis on tällä hetkellä vain muisto 😀 mua siis ihan naurattaa täällä…… Ei voi ees vedota mihikää tekosyihi miks oon edelleen läski, poltan tupakkaa ja herkut maistuu pirun hyvälle 😀 no joo, nyt vaan rupee aika käymään vähiin, koska parin kk päästä on mun siskon häät. Sinne oli siis tarkotus laihduttaa se n. 20kg, mutta seki haave just äske haihtu ilmaan. Hyvä ku saisin kymmenen edes. Voi juma.

En ensinkää saa itteeni liikkumaan. Kerron itselleni jatkuvasti tekosyitä miksi en lähde lenkille tai tee omaa treeeniohjelmaa himassa. Muistaakseni ihan niitä mun ekoja kirjotuksii mitä oon tänne laittanu (en jaksa lukea nyt) niin mulla meni ihan fine. Paino tippui ja olin oikeesti aktiivisesti liikkumassa ja söin hyvin. Mitä hittoo nyt tapahtuu? Kirjottelin sillon myös mun lemppari PT:n ohjeita. Täytyskö alottaa taas. En ole edes käynyt puntarilla mutta paino on liikkunut n. 88-90kg paikkeilla. Mun pitäs painaa kesäkuussa 80-76kg mielellään….. mutta miten sen teen suht terveellisesti. Hmmm…. Katsotaan mitä huomenna keksii, huomnna keksin jotain kirjoitettavaa ja katsotaan mihin suuntaan tää alkaa TAAS kehittyy 😀

Voi vittu, ei muuta.

Juusto

28.3.2017 Yleinen

Millä tavoin on normaalia syödä juustoa? Syökö ihminen, jolla on normaali suhde ruokaan vain yhden siivun kerrallaan ja leivän päällä? Tällaisia ajatuksia pyöri mielessäni kun vetelin juustohöylällä siivuja sellaisesta tavallisesta 17 % juutosta. Olikohan jotain Pirkka merkkiä. Söin varmaan jotain 6 kpl. Eihän se niin terveellistä ole, parempi olisi ollut vaikka omena ottaa. Mistähän syystä se juusto tuntuu jotenkin pienemmältä vaihtoehdolta? Taidan lisätä juuston kokonaan kiellettyjen ruokien listalle joksikin aikaa.

 

Ruokapk

28.3.2017 Päiväkirja

Vähän eilisen ruokapäiväkirjaa; 1 banaani, lasi appelsiinimehua, 2 lautasta kasviskeittoa, pari kirsikkatomaattia, pieni kippo rasvatonta rahkaa ja lusikallinen vähäsokerista mansikkahilloa, omena. Muutama kuppi maitokahvia, lasi vichyä ja reilu 2 litraa vettä.

Liikunta: reilun tunnin kävelylenkki vaunujen kanssa. Muuten ihana ja kiva sää kävellä, mutta kyllä se keuhkoihin tunkeva pölyävä hiekka vähän haittasi kokemusta. Tuntuu ihan kuin olisi koko naama täynnä hiekkaa kun kotiin pääsee.

Laihduttamisen Taustat

27.3.2017 Yleinen

Kaksi kymmentä kiloa ylipainoa. Jo pitkään olen miettinyt miksi olen päästänyt itseni tähän pisteeseen? Mutta minkään maailman itsesyytökset eivät tuoneet painon laskua- päinvastoin, paino kipuaa tasaiseen tahtiin ylöspäin. En ollut lapsena koskaan ylipainoinen, enkä nuorenakaan. Toki kuvittelin olevani ja paino-ongelmani (tai lähinnä ongelmat herkkuriippuvuuden kanssa) ovatkin varmasti tuolta lapsuudesta lähtöisin. Minulla oli huono itsetunto, ei paljoa kavereita, olin usein yksinäinen ja välillä kiusattukin. Hyljeksitty ja ulkopuoliseksi jätetty enemmänkin kuin sellaista suoraa kiusaamista, sitäkin toki välillä. Yksinäisyyteen löysin sitten jo pian lääkkeeksi ja turvaksi herkut. En kuitenkaan päässyt niihin käsiksi kovin usein, tai ehkä aineenvaihduntani vielä pelitti tuolloin kunnolla, olin kuitenkin aika hoikka. Normaalipainossa. Pieniä epäonnistuneita dieettejä ja laihdutusyrityksiä harrastin varmaan jo aika nuorena ala-asteella, ensimmäinen kunnon laihdutusyritykseni oli yläastetta edeltävänä kesänä. Tuolloin ajattelin, etten koskaan koko elämässäni antaisi painoni nousta yli 50 kiloon. Sainkin sitä vähän tiputettua.

Herkkuriippuvuus kehittyi siis nuoruudessa ja tunnesyöminen. Laihdutin usein ja painoni sahasi noin 50-53 kilon välillä parikymppiseksi asti (pituutta minulla on 158 cm.) Ensimmäisen kerran tulin ylipainoiseksi kun odotin esikoistani 22 vuoden iässä. Mulla varmasti raskaushormonit vaikuttavat tosi lihottavasti, vaikka en hirveästi mättäisi niin paino nousee. Joillekkin vaan käy noin. Se aika oli myös tosi stressaavaa. Vaikka en muuttanut juurikaan ruokatottumuksiani, painoni nousi yli 90 kilon. Lapsen saatuani se myös tippui nopeasti. Tuolloin onnistuin laihduttamaan.

Laihdutin raskauskilot epäterveellisesti, näännytin itseäni ja kuntoilin paljon. Saatoin paastota useita päiviä putkeen, elin alle 500 kalorin dieeteillä. Ja toki laihduin. Näytän myös hyvältä noissa kuvissa. Valitettavasti se oli alkua syömishäiriölle, tai ainakin koko elämäni kestänyt syömishäiriö meni pahempaan suuntaan. Rupesin jojoilemaan painon kanssa, vuoroin ahmin herkkuja ja vuoroin laihdutin kertyneet kilot näkemällä nälkää. Opettelin oksentamaan. Ahmin taas lisää herkkuja. Vuosien jojoilu nosti hitaasti painoa ylöspäin.

Toki oli paljon hyviäkin aikoja välissä, ahminta ja oksentaminen tapahtui lähinnä kausittain. Varmasti sairastan bulimiaa. En ole siihen koskaan oikein apuja yrittänyt hankkia. Edelleen ajattelen pystyväni tähän omin avuin.

Kun tulin raskaaksi vuosi sitten, olin jo kymmenen kiloa ylipainoinen. Raskaushormonit tekivät taas tepposet ja joulukuun lopussa painoin 96 kiloa. Nyt vauvan ollessa 3 kuukautta vanha painoni on noin 82 kilossa. Tavoite on normaalipaino, alle 62 kiloa. 10 kiloa lähti raskauskiloja nopeasti, mutta nyt on jämähtänyt. Imettäminen ei oikein tunnu auttavan, ei se auta kaikille. Myös riippuvuus herkkuihin tekee tästä vaikeaa, lähinnä suklaaseen ja sipseihin. Ne on ne pahimmat. Yritän olla enää oksentamatta, olen bulimialla saanut aineenvaihduntani tosi sekaisin.

Aloitin tämän läskipäiväkirjan lähinnä itseäni varten tässä vaiheessa, ajatusten selvittämiseen ja laihdutuksen tueksi. Haluaisin olla kesään mennessä noin 70 kilossa, loput kilot sitten ensi vuoteen mennessä. Kunhan suunta olisi alaspäin. Tällä hetkellä kaikki vaatteet kaapissa ahdistaa enkä halua ostaa uusia (kuvittelen pian mahtuvani vanhoihin). Lisäksi en halua täyttää päätäni laihdutusajatuksilla, vaan toteuttaa jotain ruokavaliota tässä äitiyden sivussa ja keskittyä lapsiin ja perheen hyvinvointiin.

Tämän viikon koitan tehdä tuota haastetta minkä eilen postasin. Tänään olen juonut vettä ja syönyt banaanin, laitoin äsken kahvit kiehumaan. En varmaan tällä viikolla laske varsinaisia kaloreita, kunhan koitan syödä kevyesti ja tehdä tota haastejuttua. Varmaan vähän rahkaa otan myös tässä aamupäivän aikana ja kasviskeittoa keittelin jo eilen. Vaunulenkille pitäisi myös joutua, vauva jo tuossa heräileekin sen minipäikkäreiltä (nukkuu vielä niin huonosti niin vaikeaa suunnitella päiväjärjestystä tarkaan..) Moips!